Pariisissa palaa - puolustakaa hyvinvointivaltiota
Jos jotain tämän vuoden aikana olen oppinut, niin sen, että hyvinvointivaltio on puolustamisen arvoinen asia. Jossain vaiheessa kadotin sen arvon, mutta kyllä se kummasti löytyi, kun tilille ei enää tullutkaan kuukausipalkkaa. Kantapään kautta tässä elämässä on valitettavasti asiat opittava.
Se, että meillä ei tarvitse kuolla nälkään tai kerjätä kadulla, on suuri voitto. Hyvinvointivaltiomme on rapautunut, mutta yhä toimiva. Toivon, että se on sitä jatkossa. Mikään ei kitke katkeruutta ja vihaa yhtä paljon, kun vaikeuksissa olevien inhimillinen kohtelu.
Joulun aikoihin katselin Kalle Päätalon elämästä kertovaa elokuvaa, jossa "kunnan jauhoista" oli tapeltava ja kerjättävä 1930-luvun ankarina vuosina. Tänä päivänä sosiaalihuolto on armeliaampi ja inhimillisempi, vaikka kaikkea inhimillistä hätää ei ole voitu kitkeä.
Pariisin keltaliivien mielenosoitukset herättivät minussa ajatuksia, vaikkakin heidän tavoitteensa ovat jääneet osittain minulle epäselviksi. Ranskan sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kattavampia kuin Suomessa, vaikka palkat toki surkeampia kuin Suomessa.
Ranskalaiset myös puolustavat ärhäkästi järjestelmäänsä. Me suomalaiset olemme siinä suhteessa kainompia. Eikä esimerkiksi liikkeiden ryöstely ja paikkojen rikkominen ole minusta kansalaisvaikuttamista. Meillä mielenosoittaminen on jäänyt paljolti ammattijärjestöjen varaan, eikä yhteistä kansalaisliikettä ole syntynyt puolustamaan kansalaisyhteiskuntaa.
Politiikkaan pystyy vaikuttamaan, kun ei jää kotiin. En itsekään oikein näe itseäni heittelemässä kiviä mielenosoituksissa, mutta kansan täytyisi herätä puolustamaan hyvinvointivaltiotamme. Ei tällaisia maita ole monia kuin Suomi. On selvä, että jollain hyvinvointivaltio on rahoitettava, mutta politiikka on valintoja täynnä.
Itse aloitan vuoden vaihteessa erään ammattijärjestön lehden toimittajana. Kyseessä on sijaisuus, mutta mielestäni on mukavaa tehdä töitä yhteisen hyvän eteen, eikä vain osakkeenomistajien.
Se, että meillä ei tarvitse kuolla nälkään tai kerjätä kadulla, on suuri voitto. Hyvinvointivaltiomme on rapautunut, mutta yhä toimiva. Toivon, että se on sitä jatkossa. Mikään ei kitke katkeruutta ja vihaa yhtä paljon, kun vaikeuksissa olevien inhimillinen kohtelu.
Joulun aikoihin katselin Kalle Päätalon elämästä kertovaa elokuvaa, jossa "kunnan jauhoista" oli tapeltava ja kerjättävä 1930-luvun ankarina vuosina. Tänä päivänä sosiaalihuolto on armeliaampi ja inhimillisempi, vaikka kaikkea inhimillistä hätää ei ole voitu kitkeä.
Pariisin keltaliivien mielenosoitukset herättivät minussa ajatuksia, vaikkakin heidän tavoitteensa ovat jääneet osittain minulle epäselviksi. Ranskan sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kattavampia kuin Suomessa, vaikka palkat toki surkeampia kuin Suomessa.
Ranskalaiset myös puolustavat ärhäkästi järjestelmäänsä. Me suomalaiset olemme siinä suhteessa kainompia. Eikä esimerkiksi liikkeiden ryöstely ja paikkojen rikkominen ole minusta kansalaisvaikuttamista. Meillä mielenosoittaminen on jäänyt paljolti ammattijärjestöjen varaan, eikä yhteistä kansalaisliikettä ole syntynyt puolustamaan kansalaisyhteiskuntaa.
Politiikkaan pystyy vaikuttamaan, kun ei jää kotiin. En itsekään oikein näe itseäni heittelemässä kiviä mielenosoituksissa, mutta kansan täytyisi herätä puolustamaan hyvinvointivaltiotamme. Ei tällaisia maita ole monia kuin Suomi. On selvä, että jollain hyvinvointivaltio on rahoitettava, mutta politiikka on valintoja täynnä.
Itse aloitan vuoden vaihteessa erään ammattijärjestön lehden toimittajana. Kyseessä on sijaisuus, mutta mielestäni on mukavaa tehdä töitä yhteisen hyvän eteen, eikä vain osakkeenomistajien.
Kommentit
Lähetä kommentti