Alikersantti Lahti
Ensiksi ajattelin kirjoittaa toksisesta maskuliinisuudesta ja toksisesta feminiinisyydestä, mutta luovuin ajatuksesta. Ei siitä kai saa muuta kuin riitaa aikaiseksi ja en tarvitse tässä elämänvaiheessa mitään ylimääräistä riitaa ja vielä vähemmän minuun kohdistuvaa negatiivisuutta.
Mieleen jää elämästä aika sattumanvaraisia asioita. Yhtenä iltana mietin, että miten julmia kohtaloita elämässä on. Jotkut syntyvät pakotettuina, kuten armeijassa on tapana tapahtua.
Muistin erään tapauksen armeijan ajoilta. Komppaniassamme oli eräs alikersantti. Kutsuttakoon häntä vaikka Lahdeksi. Muistan kyllä edelleen hänen oikean nimensä, kenenkään muun en taida enää muistaa.
En vieläkään ymmärrä miten hän oli alikersantiksi päätynyt. Mies oli pullukka, lyhyt, nörtinoloinen silmälasipää, joka leireilläkin söi vain kotoaan tuomia keksejä. Ei ihan vakuuttavin auktoriteetti armeijassa, jossa kovuus ja fyysisyys takaa parhaiten kunnioituksen.
Sen lisäksi hänellä oli kimeä ääni, mikä armeijan olosuhteissa on lähes kohtalokas virhe ihmisessä. Siellä kun pitää huutaa. Varsinkin jos on alikersantti.
Häntä ei kunnioittanut oikein kukaan. Hän oli täysin eristetty, vaikka ei ainoa eristetty komppaniassa. Hänen alikersanttikaverinsa kiusasivat häntä jopa alokkaiden edessä ja alokkaatkin nauroivat päin naamaa, kun hän kimeällä äänellään yritti komentaa. Silloin tällöin kapiaiset kuulivat sekasorron ja keskeyttivät hänen marssittamisyrityksensä.
Täydellistä nöyryyttämistä jopa armeijan mittakaavassa ja nöyryyttämistä siellä sai osakseen jokainen siitä toksisesta maskuliinisuudesta poikkeava. Itse myös, mutta koskaan kunniaani ei onnistuttu viemään. Häpäisemään kyllä ja häpeän tunne ei sekään tee koskaan hyvää miehelle.
Mietin, että miten tuollaisesta täydellisestä kunnioituksen puuttumisesta voi selvitä. Tämä kaveri näytti ulospäin, ettei hän sitä huomaa, mutta täytyihän hänen sen huomata.
Miten täydellisestä 12 kuukauden kiusaamis- ja nöyryytysrääkistä voi selvitä hengissä? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä tuolle alikersantille kuuluu nyt. Ei armeija tainnut hänestä miestä tehdä. Taisi viedä sen orastavat riippeetkin.
Mieleen jää elämästä aika sattumanvaraisia asioita. Yhtenä iltana mietin, että miten julmia kohtaloita elämässä on. Jotkut syntyvät pakotettuina, kuten armeijassa on tapana tapahtua.
Muistin erään tapauksen armeijan ajoilta. Komppaniassamme oli eräs alikersantti. Kutsuttakoon häntä vaikka Lahdeksi. Muistan kyllä edelleen hänen oikean nimensä, kenenkään muun en taida enää muistaa.
En vieläkään ymmärrä miten hän oli alikersantiksi päätynyt. Mies oli pullukka, lyhyt, nörtinoloinen silmälasipää, joka leireilläkin söi vain kotoaan tuomia keksejä. Ei ihan vakuuttavin auktoriteetti armeijassa, jossa kovuus ja fyysisyys takaa parhaiten kunnioituksen.
Sen lisäksi hänellä oli kimeä ääni, mikä armeijan olosuhteissa on lähes kohtalokas virhe ihmisessä. Siellä kun pitää huutaa. Varsinkin jos on alikersantti.
Häntä ei kunnioittanut oikein kukaan. Hän oli täysin eristetty, vaikka ei ainoa eristetty komppaniassa. Hänen alikersanttikaverinsa kiusasivat häntä jopa alokkaiden edessä ja alokkaatkin nauroivat päin naamaa, kun hän kimeällä äänellään yritti komentaa. Silloin tällöin kapiaiset kuulivat sekasorron ja keskeyttivät hänen marssittamisyrityksensä.
Täydellistä nöyryyttämistä jopa armeijan mittakaavassa ja nöyryyttämistä siellä sai osakseen jokainen siitä toksisesta maskuliinisuudesta poikkeava. Itse myös, mutta koskaan kunniaani ei onnistuttu viemään. Häpäisemään kyllä ja häpeän tunne ei sekään tee koskaan hyvää miehelle.
Mietin, että miten tuollaisesta täydellisestä kunnioituksen puuttumisesta voi selvitä. Tämä kaveri näytti ulospäin, ettei hän sitä huomaa, mutta täytyihän hänen sen huomata.
Miten täydellisestä 12 kuukauden kiusaamis- ja nöyryytysrääkistä voi selvitä hengissä? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä tuolle alikersantille kuuluu nyt. Ei armeija tainnut hänestä miestä tehdä. Taisi viedä sen orastavat riippeetkin.
Kommentit
Lähetä kommentti