Uhraisitko elämäsi toiselle?

Katselin dokumentin Leon Vitalista. Moni ei häntä edes taida muistaa ja hän elääkin tätä nykyä niukasti vanhana miehenä. Hänellä oli aikanaan kohtuullisen menestynyt näyttelijänura.

Hän uransa  hyllylle, koska päätti omistaa elämänsä ohjaajanero Stanley Kubrickin palvelukseen tämän ympärivuorokautisena avustajana, lähes palvelijana ja orjana. Vapaaehtoisesti.

Nykypäivän maailmassa, jossa lojaalius alkaa olla katoamaan päin moinen käytös on omalla tavalla kunnioitettavaa, mutta väkisin tuli mieleen, että miten ihmeessä kukaan jaksaa toteuttaa kenenkään oikkuja päivästä toiseen. Oli palvelun kohde sitten kuka tahansa.

Uhrautuvaisuus on tietyn ihmistyypin ongelma. Jotkut uhrautuvat ja toiset ottavat. Ei kai tämä ihmisen elo pysyisi muuten tasapainossa. Hullua kyllä, niiden eteen, joiden eteen jotkut uhrautuvat, eivät ole edes kiitollisia tästä uhrauksesta. Jossain vaiheessa he pitävät lojaaliutta ja uhrautumista itsestäänselvyytenä.

Jokaisen ihmisen kannattaisi mielestäni silti rakentaa elämänsä omiin unelmiin. Toisen unelmia on tietysti helpompi auttaa ja palvoa, mutta jossain vaiheesssa uhrautujaan on pakko iskeä tyhjyys. Oliko uhrautuminen kaiken sen arvoista?

En tiedä, onko koskaan kiittämisen arvoista, että kadottaa oman itsensä ja elää jonkun toisen kautta. Siihen on helppo ajautua, mutta irtipääseminen on aina vaikeampaa. Ja vaikka uhrautumisen kohde ei olisi enää tässä maailmassakaan, voi olla vaikea päästä irti. Uhrautuminen on omanlaisensa pakkomielle, josta saa katkeransuloista tyydytystä.