Turhuuksien rovio

Kaikki me tiedämme, että elämä on turhaa ja että elämässä on paljon turhaa.

Girolamo Savonarola oli aikanaan munkki ja parannussaarnaaja, joka saarnasi 1400-luvun lopun ihmisten löyhää moraalia vastaan. Moraali kun historian saatossa lähes aina ollut joidenkin ihmisten huolena. Varsinkin muiden kuin oman itsensä moraali.

No, hän usutti kannattajansa keräämään firenzeläisiltä kaikki esineet, jotka viittasivat hänen mielestään syntiin. Siitäpä sanonta Turhuuksien rovio tulikin, kun näitä tavaroita poltettiin roviolla. Lopulta mies itsekin päätti päivänsä roviolla. Moraalinvartijoille tuppaa aina käymään köpelösti.

No taas, nuo ajat painottivat syntiä ja sitä löydettiin lähes kaikesta. Turhuutta taas en usko, että tuo aika piti sisällään. Meidän aikamme kyllä pitää. Kauan sitten olemme ohittaneet pisteen, että meillä olisi vain välttämätön. Me suorastaan pursuamme turhuutta ja elämme turhuudesta.

Itse taistelu syntiä vastaan on hävitty, koska kukaan ei edes enää tiedä, mitä synti on.  Ihmiset eivät edes tunne tekevänsä syntiä, koska nykyään kaikki on itselleen sallittu, mutta moralisointi on sitten toisia ihmisiä varten.

Savonarola on saanut historian saatossa tietenkin muitakin innokkaita polttelijoita seuraajakseen. Usein syynä on, että tiettyinä aikoina vain tietty tapa ajatella on ollut hyväksyttävää.

Eniten tämä on näkynyt taiteessa, sillä kirjoja ja maalauksia on helppo polttaa, jos ne eivät kyseistä vallanpitäjää tai moraalinvartijaa miellytä. Taide onneksi uusii itse itsensä, eikä sitä voi täysin tuhota tai pakottaa mieleisekseen. Välillä tietysti ihmisiäkin on poltettu tai muutoin surmattu ajatustensa takia.

Historia on sen osoittanut, että ehdottomat tavat ajatella, ihan kuin myös ehdottomat ideologiatkin kaatuvat aina. Synkimmässä piinassakin syntyy uutta taidetta niin kuin uutta tapaa ajatellakin. Ihmisen sielun voi nujertaa, mutta kollektiivinen sielu ei tuhoudu koskaan. Vielä vähemmän taide, vaikka se ei vastaisi kulloinkin oikeaa tapaa ajatella.