Älä itke, mies! Tai itke vaan

Tällä viikolla katsoin Docventures-dokkari-illan , joka oli kyllä vaikuttavan rehellistä asiaa miehisyydestä, väärästä miehisyydestä ja oikean miehisyyden ja rakkauden sekä tunteiden puutteesta. Kerrankin miesten näkökulmasta. Ohjelma jäi muhimaan mieleen.

Miesten maailma on ollut vähän sellainen, että joko antaa turpaan tai ottaa turpaan, kuten ohjelmassa todettiin. Joko konkreettisesti tai kuvainnollisesti. Eli mies on ollut joko fyysisesti heikko tai vahva. Miesten henkinen kasvu on jäänyt lapsipuolen asemaan, eikä ihme, että humalassa miesten nyrkit heiluvat.

Itse mietin, minkä helvetin takia ainakaan enää miehen pitäisi olla aina tappeluun valmis lihaskimppu. Ei miehen tarvitse luolamiehen lailla puolustaa heimonsa naisia tai mitään muutakaan. Ainakin suomalaiset naiset osaavat kyllä itse huolehtia itsestään. Muualla tilanne ei tietenkään ole sama.

Mikään ei ole mielestäni niin surullista kuin se, että miehen ei ole vieläkään järkevää avautua tunteistaan, surustaan, epäonnistumisistaan. Yhä vielä ne täytyy pitää sisällä sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät kuulu lähipiiriisi tai luotettuihisi. Selän takana piikitellään miestä heikoksi kitisijäksi vähintään.

Tosin kun katselen nykymiehiä lastensa kanssa, niin hyvinhän heillä näyttää homma sujuvan. Ja tunteet myös. Ei se miesten tilanne niin synkkä ole, kun annetaan ymmärtää. Ongelmaa piileekin niissä miehissä, jotka eivät vielä elä uutta aikaa, vaan kantavat mukanaan puhumattomuuden taakkaa.

Miksi miehet eivät saisi olla sitä, mitä ikinä haluaisivat olla? Sitä olen ihmetellyt. Siksi ehkä koulujen sukupuolineutraalikasvatus alkaa kuulostaa järkevältä, vaikka aluksi sitä muiden lailla kauhistelin. Pienestä pitäen ne asiat opetaan, mitä on olla mies. Pääasia, että terve itsetunto ei perustuisi fyysisen nöyryyttämiseen, vaan siihen, että mies elää sellaista elämää kun itse haluaa.

Itse en ole koskaan täyttänyt perinteisen maskuliinisuuden malleja. Olen haaveilija, en kovin vahva, loppujen lopuksi herkkäkin. Väkivaltaakin kammoan. Minulta on kyllä odotettu maskuliinisuutta, mutta en ole odotuksia täyttänyt. Enää se ei minua edes kiinnosta. Jos en kelpaa, niin ei se minua haittaa. Jokainen vähemmän machomies vertaa kyllä itseään erittäin maskuliinisiin miehiin, sillä heitä todellisuudessa pidetään niinä todellisina miehinä. Valitettavasti.

Entä se itku? En edes muista, koska olisin viimeksi itkenyt vuolaasti. En vain pysty siihen. En osaa ottaa kantaa, onko se surullista vai edes tarpeellista. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos mies itkee. Mutta sellaisessa maailmassa elämme, että jos joku mies itkee, se tuntuu, jollain tavalla pelottavalta, eikä hellyttävältä kuten naisen itku.

Onneksi elämme Suomessa jo sellaisessa tilanteessa, että mies saa olla mitä lystää, jos itsetunto on vain kohdillaan. Jos et välitä muista, olet juuri sellainen mies kuin haluat. Silloin ei tarvitse kenenkään tulla sanomaan, että ole mies.