Nälkä on aina ystävämme

Minä kun en osaa hellittää näemmä lomallakaan, valitsin ensimmäiseksi kesäkirjaksi edesmenneen Stakesin tukijoiden Sakari Hännisen ja Jouko Karjalaisen toimittaman kokoelman Kirjeitä nälästä. Edellisen laman aikana kun Suomen nälkää näkeviltä kysyttiin silloin kokemuksia suomalaisesta nälästä. Vastaavan kirjan paikka ei ole kaukana nytkään.

Kirjaa oli mielenkiintoista lukea, sillä meidän on ainakin uhkailtu olevan uudessa lamassa tai sen kynnyksellä. Mieleen tuli väistämättä, kuinka moni kirjeiden lähettää on yhä elossa. Onko joku päässyt ahdingostaan, ja sinnittelekö joku yhä nälkärajalla.

Monia kirjoittajia oli suututtanut silloisen ministeri Jorma Huuhtasen kommentit, ettei Suomessa nähty nälkää. Joku kirjoittikin hyvin, ettei suomalainen nälkä ole pullomahaisten afrikkalaisten nälkää, vaan se on yksipuolista ruokaa: riisiä, makaronia ja tonnikalaa, joista ei edes kekseliäisyydellä saa kunnon ruokaa.

Lisäksi suomalainen nälkä taitaa yhä olla elämän nälkää. Kun ei ole varaa mennä mihinkään, kun ei ole varaa tehdä mitään. Ei voi lomailla kun neljän seinän sisällä ja sitä riemua maistaneet tietävät, miten se tuhoaa ihmisen sisältä päin ja saa täysin aloitekyvyttömäksi.

Monet kirjoittajat tuntuivat olevan ahdingossaan ylivelkaantumisen takia. Kun työ meni, ei laskuja pystynyt maksamaan ja ennen kaikkea lyhentämään lainojaan. Ihmiset olivat valmiita syömään omia kynsiään, etteivät olisi menettäneet asuntoaan. Siinä piileekin sosiaaliturvajärjestelmän ongelma. Sosiaaliturva ei näe sellaista hädänalaisena, jolla vielä on omaisuutta. Kaikki olisi myytävä.

Monet taitavat yhä pitää sosiaaliturvajärjestelmää epäoikeudenmukaisena. Ja siltä sen täytyykin tuntua, jos on maksanut ikänsä veroja ja kun joutuu pulaan, eikä saa soskusta rahaa. Sosiaaliturvakin perustuu lähes täysin lakiin, on vaikea joustaa, varsinkaan kun rahaa ei ole kunnillakaan. Monet kokivat, että juopot ja laiskat saavat rahaa. Ja varmasti saavatkin, koska heillä ei useimmiten ole mitään omaisuutta. Mutta tuskin rappioalkoholistin elämässä on loppujen lopuksi kadehtimista.

Katkeria oltiin myös pankeille. Lainan tyrkyttäjät muuttuivat hetkessä mitä julmimmiksi asuntojen realisoijiksi, joilla ei ollut armoa eikä sydäntä. Eivät pankit kyllä vieläkään hyväntekijöitä ole. Mutta katkeruus on ymmärrettävää. Miksi veronmaksajien täytyi pelastaa pankit laman aikaan pulasta, kun ne eivät antaneet armoa yksittäiselle ihmiselle?

Uskoisin, että viime laman jälkeen on muutoksia yhteiskunnassamme tapahtunut. Ainakin velkaantuneiden ei tarvitse kärsiä rangaistustaan elinkautisena. Toimeentulotukeakin voi saada harkinnanvaraisena. Kelakin lienee parantanut ihmisten kohtelua. Ja työvoimatoimisto. No, en osaa sanoa, itse olen sieltä saanut hyvää apua aikoinani ja jopa kannustusta.

Mutta se mikä on yhtä varmaa kuin edellisen laman aikana, että ihminen menettää ihmisarvoaan yhtä nopeasti kuin rahansa. Hänestä tulee ei mikään, jota saa kohdella miten lystää. Ja helppoahan se on, jos ei itsellään kurni mahassa.

Viime laman suurimpia häviäjiä olivat vähän koulutusta hankkineet, jopa vuosikymmeniä työnantajia uskollisia olleet. Saa nähdä, ketkä ovat käsillä olevan laman häviäjiä. Enää kyse ei ole pelkästä koulutuksen tasosta. Tähän astiset merkit viittaisivat häviäjiä olevan nuoret, erityisesti nuoret miehet. Jokainen tietää historiasta, että toimettomina olevat nuoret miehet eivät tiedä koskaan hyvää.

Suomalaiseen nälkään liittyy häpeä, niin kuin moneen muuhunkin asiaan suomalaisilla. Ihmisten oli ja on vaikea hyväksyä, että tarvitsevat yhteiskunnan apua tai elävät ystävien ja sukulaisten avustuksella. Rohkenisin väittää, että Suomessa se sosiaalipummien joukko taitaa olla suhteellisen suppea. Jos häpeän tunne häviää, asia muuttuu, silloin nämä perheet ovat sukupolvittain soskun asiakkaana.

Itse olen ollut onnekas, kuten olen aiemminkin todennut, vaikka sitä kirjoituksistani aina ei luulisi. Olisin itsekin voinut luisua nälkään näkevien joukkoon. Onneksi on ollut hyviä ihmisiä ympärillä vaikeimpina hetkinä. Tosin silloin kun sain harjoittelijan palkkaa ruokavalioni oli yhtä monipuolinen kuin rangaistusvangilla.

Ja nälkä ei poistu koskaan kokonaan. Perusnälkäänäkeviä ovat opiskelijat, pitkäaikaistyöttömät ja jotkut eläkeläisetkin näkevät nälkää siinä missä viime lamassakin.

PS. Kesäkirjoina odottavat vielä Markus Kajon Kettusen kootut, Mika Lätin Wallun elämää ja Jorma Palon Kun vallanpitäjät vilustuvat. Jos niissä on kerrottavaa, raportoin sitten myöhemmin. Paraikaa luen Eila Kostamon toimittamaa Rakas vanha trubaduuri kokoelmaa George Sandin ja Gustave Flaubertin kirjeenvaihdosta.