Johnny Winter Finlandiatalossa 3.6.2009

 

Johnny Winterin Helsingin keikasta jäi mieleen ensimmäiseksi Winterin sadunomaisuus. Mies on kovin hauraan oloinen ja jo kävelykin on vaikeaa, eikä mies saa kitaraakaan nostettua omin avuin.  Vaikkakin kyllä taitavasti soitettua. Uskomatonta kyllä, mies sai ulkoisesta habituksestaan huolimatta irti kelpo keikan. Ja hienoa bluesääntä. Tämä kaikki, vaikka hän tuntuu olevan täysin omissa maailmoissaan.

Ja vaikka mies jonkin tason haltijalta näyttääkin, tepasteli hän maanläheisesti lavalle verkkareissa. Stetsoni sentään osoitti hänen olevan jotain muuta kuin vanha ja hauras mies lähikuppilasta. Ja tietenkin sen viimeisen bluesprinssin musiikki.

Winter on niitä esiintyjiä, joita tullaan katsomaan jo senkin takia, ettei tiedä, avautuuko enää uutta mahdollisuutta.

Tähtihän Johnnykin on, ja keikan alku viivästyi. En tiedä miksi, ei sitä tarkemmin yleisölle selitetty. Toivottavasti häntä ei tippapullon avulla raahattu lavalle kuten männävuosina Pori Jazzeissa.

Alkua paikkaamaan oli kuulemma viime hetkellä hälytetty kotimainen bluesbändi Mansions, mikäli kuulin bändin nimen oikein. Epäkiitollisesta tilanteestaan huolimatta bändi soitti hyvän setin.

En haluaisi kuulostaa nössöltä, mutta varsinkin keikan lopussa soiton kova voluumi alkoi häiritsemään. Finlandiatalossa toimii kokemuksieni perusteella paremmin akustinen musiikki. Enkä nyt välittömästi keikan jälkeen juuri kuullut mitään. Toisaalta istuin melkein äänentoistolaitteiden vieressä ja korvatulppiakin olisi ollut myynnissä.  

Yleensä olen pitänyt enemmän Johnnysta, kun hän on soittanut vanhojen, nyt jo edesmenneiden blueslegendojen kanssa, kuin hän soittaa soolona. Esim. Muddy Watersin kanssa tehty Hard again, on parasta bluesia, mitä maan päältä löytyy. Mutta eihän se Highway 61 encorena ketään pettänyt.

Vaikka Winter ei olekaan suurimpia bluesuosikkejani, myös hänen bluesillaan on minuun rauhoittava vaikutus. Muistui mieleen, kun kuuntelin Radio Mafian Roots-iltoja ja varsinkin Esa Kuloniemen showta maanantaiöisin 90-luvun puolivälissä. Se sama tunne bluesiin on säilynyt.
Julkkiksiakin bongasin keikalta. Nimittäin Pate Mustajärven, eikä näkynyt miehellä kaljalasiakaan kädessä. Winterin fanikunta vaikutti pikakatsannolla varsin mielenkiintoista. Löytyi harmaantunutta hippiä ja pukumiestä.

Finlandiatalolla tuntuu joka kerta olevan brittijobbarit myymässä fanituotteita. Kristoffersonin keikan hampaaton britti oli nyt vaihtunut nuorempaan hampaalliseen versioon. Paidat loppuivat tosin myynnistä jo hyvän aikaa ennen keikan alkua ja myynnissä olleiden dvd:n hinnat nousivat keikan aikana.

Ulkomusiikillisista asioista voisi mainita myös sen, että ajoin ensimmäistä kertaa Helsingin keskustassa. Kyllähän se vantaalaiselle pelottavaa oli, mutta peltivaurioitta selvittiin.

Takaisin tullessa oli poliisiautoja joka puolella. Joku tiesi sanoa, että johtuisi Putinin vierailusta. Itse olin jo vakuuttunut, että tieto Helsingin ajoreissustani olisi kiirinyt virkavallan korviin.  

Kiinnostuneille keikkakuvia.