Katsottua: The Dirt -elokuva on kuin teinipojan tekemä

Harvoin näkee elokuvia, jotka oikeasti ovat typeriä tai lapsellisia, mutta pakko myöntää, että Mötley Crüe-bändin tarinan kertova Dirt oli sellainen. Suosittelen vahvasti lukemaan samannimisen kirjan, johon elokuva perustuu. Näin itse kirjoitin kirjasta vuosia sitten.

Mikä tässä Netflix-elokuvassa sitten mätti. Vähän kaikki. Syykin selvisi, elokuvan on ohjannut Jackass-ohjaaja Jeff Tremaine. Ja minä pidän Jackasista. Se ei vaan toimi draamaksi tarkoitetussa elokuvassa.

Henkilöhahmot jäävät ohuiksi, jopa päähenkilönä toimiva Nikki Sixx. Näyttelijät varmasti tekivät parhaansa, mutta ei tämän elokuvan perusteella tule tähtiä. Mielenkiintoisin rooli oli itseasiassa sivuhenkilöksi tarkoitetulla Mick Marsilla, jota näytteli mukavan sarkastisella otteella Iwan Rheon.

Elokuvan naiskuva on metoo-aikoina varma lippu käräjille. Naiset ovat oikeastaan takahuoneessa takaapäin pantavia pökkelöitä tai kilttejä tyttöystäviä tai kauhea äiti. Tosin ne takaapäin pettävät yleensä pettivät viereisessä huoneessa istuvia poikaystäviään tämän törkybändin jäsenten kanssa. Eli ei kilttejä tyttöjä.

Oli elokuvassa yritystäkin kuvat Nikki Sixxin alamäkeä heroiinin kanssa, mutta se ei vaan saavuttanut tulta alleen. Elokuva on lähes kaksi tuntia pelkkää juhlimista ja sikailua. Se ei oikein riitä. Katson mielummin Jackasia.

Ei elokuvan kohdekaan tietysti eväitä anna. Ei tämä bändi ole Bob Dylan tai John Lennon. He tietävät sen itsekin, eivätkä edes oleta pääsevänsä Rock and Roll Hall of Fameen. Mutta kyllä heilläkin on täytynyt olla syvällisiä ajatuksia elämästä. Edes selvinä hetkinä. Siinä tämä elokuva ei kyllä auta.

Ai niin. Ozzy Osbourne nuoli elokuvassa omaa kustaan uima-altaan reunalta. Se vaikutti.