Katsottua: Tom of Finland: Taiteilijatarina jää keskinkertaiseksi

Katsoin muutaman vuoden takaisen Tom of Finland-elokuvan suomalaisesta taiteilija-homoikonista Touko Laaksosesta, joka on tunnetuimpia suomalaisia taiteilijoita maailmalla. Suomessa hän tuli tunnetummaksi vasta hieman ennen kuolemaansa vuonna 1991, kun Suomi muuttui homomyönteisemmäksi.

Itse elokuva ei saavuttanut niitä katsojalukuja, joita sille asetettiin. Hypetys oli varsin kova ja julkisuutta roppakaupalla. Yrityksetkin olivat riemumielin elokuvaa puffaamassa oheistuotteillaan. Syynä huonoon menestykseen saattaa olla se, että Dome Karukosken elokuva jäi aika keskinkertaiseksi. Ei se huono ole, mutta en sitä toistakaan kertaa katsoisi.

Suurin syy on suomalaisten nykyelokuvien tyyppivika. Hahmot, jopa keskeiset, jäävät etäisiksi ja niihin ei saada syvyyttä. Pekka Strangin näyttelemä Touko Laaksonen itse on ainoa hahmo, joka saa syvyyttää, onneksi. Strang näyttelee roolinsa eleettömän varmasti. Samoin tekee Taisto Oksanen kaapissa kipuilevana miehenä, joka lopulta saa potkut ja joutuu mielisairaalaan homoutensa takia.

Varsinkin Laaksosen Kaija-siskoa näyttelevä Jessica Grabowsky ontuu pahasti. Hän puhuu elokuvassa täysin nykypäivän nuorten naisten viimeistä tavua venyttelevällä nuotilla. Ei kuulosta hyvältä, mutta ei ole näyttelijän vika, jos ohjaaja ei ole tätä huomannut. Ilkeästi se vain särähtää korvaan jokaisessa kohtauksessa, jossa hän on.

Touko Laaksonen sanoi joskus, ettei koskaan ole löytänyt niin paljon ja helposti miehiä kuin sota-aikana ja senhän tämä elokuva näyttää. Puistoissa kuhisi. Ja kuhisi vielä pitkään sodan jälkeenkin poliisien pamputtaessa ja jahdatessa homoja. Sen tuskan elokuva näyttää, mutta ei kyllä kaapissa olon tuskaa riittävän vakuuttavasti.

Sotahistoria on jäänyt lukematta tekijöiltä. Kuulosti hieman huvittavalta, kun elokuvassa Helsingin ilmatorjuntajoukoissa palvelevat miehet (kuten Laaksonen) pelkäävät muka menettävänsä henkensä. Se todennäköisyys oli varsin pieni. Lisäksi mielestäni elokuvassa vilahti citykani, vaikka niitä ei 1940-luvulla edes Helsingissä ollut.

Mutta elämäkertaelokuva on aina vaikea tehdä. Sen tämäkin elokuva todisti. Ja ehkä homoudesta on tullut tänä päivänä niin arkipäiväistä, ettei sekään riittänyt kannattelemaan elokuvaa. Tätä elokuvaa mainostettiin elokuvana rohkeudesta, rakkaudesta ja vapaudesta. Valitettavasti yksikään näistä ei vain toteudu.

Silloin 1990 kun Tom of Finland nimenä tuli Suomeen Suomesta, hän oli kuin toiselta planeetalta sulkeutuneeseen ja ahdasmieliseen Suomeen pudonnut. Lihaksikkaat miehet nahkavaatteissa eivät enää kohauta. Nyt Touko on vain taiteilija muiden joukossa, kun homoudella ei ole suurta väliä, muuta kuin joillekin joilla ei mitään muuta elämässä ole kuin vihata homoja.

Kommentit

  1. En halua kyseenalaistaa tai väheksyä Laaksosen ihmisarvoa millään tavalla, mutta en ole koskaan ymmärtänyt hänen piirrostensa 'taiteellisuutta'. Hänhän vain piirsi saman kuvan pienin variaatioin varmaan tuhat kertaa. Okei, onhan ne teknisesti taidokkaita; tuolla toistomäärällä melkein pakkokin olla, mutta taidetta?

    VastaaPoista
  2. Kieltämättä totta. Alunperin ne olikin ilmeisesti tarkoitettu runkkumateriaaliksi. Taidetta niistä tuli sitten myöhemmin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit