Pohjois-Korean pohjaton suru

Tässä pohjoiskorealaisten surussa johtajansa Kim Jong-ilin kuoltua on jotain äärimmäisen pelottavaa ja vaikuttavaa. En osaa valita, kumpi tunne on vahvempi. Ehkä meidän on vaikea ymmärtää johtajan poismenon aiheuttamaa epätoivoa ja ahdistusta. Meidäthän on opetettu halveksimaan johtajiamme, ei palvomaan.

Jonkinlaisesta aivopesusta ja joukkohysteriasta tässä on kyse. Se on taatusti pääosin pakon ja pelon sanelemaa, mutta ehkä joku suree aidostikin. Peläten kai entistä vaikeampia aikoja.

Pohjois-Korean kaltaisissa maissa ei myöskään korosteta yksilön vapauksia ja oikeuksia, vaan valtion, joten kai siellä surraankin kollektiivisesti. Länsimaissa yksilö taas haluaa kaiken valtiolta ja yhteiskunnalta, mutta ei haluaisi antaa mitään yhteiskunnalle. Tosin yhteiskuntakaan ei halua auttaa oikeasti hädänalaisia, vaan tosiasiassa syyttää heitä omasta kurjuudestaan.

Mutta miten Pohjois-Korea selittää nälänhädän ja kaikenlaisen puutteen kansalleen. Sitä en tiedä. Todennäköisesti länsimaita syyttämällä. Mitään varmaa tietoa kun Pohjois-Koreasta emme edes saa.

Pohjois-Korea on ainoa maa, jossa vallanvaihtoon liittyy vielä jotain syvästi myyttistä. Kuin konsanaan tsaarien Venäjällä. Se on ainoa maa, josta emme voi tietää, mitä ihmiset siellä todellisuudessa ajattelevat.

Ja se on kiehtovaa näinä kaikkien asioiden paljastamisen ja kertomisen aikoina, vaikka totuus länsimaissakin pysyy visusti piilossa. Olemmehan kuulleet omienkin poliitikkojemme suustakin, että näin on pakko tehdä ja että emme voi kertoa asioista, koska päätösprosessi on kesken.

Demokratian diktatuuria sekin.