Törkytehdas

Lueskelin Mötley Crüe-bändin elämäkerran Törkytehdas. Monia rockin maailmasta kertovia kirjoja on tullut kahlattua, mutta tämä kirja oli rockein kaikista. Kirja on ehdottomasti parempi kuin bändin musiikki. Tai joillekin sekin uppoaa, mutta ei minulle.



Kirjasta löytyivät melkein kaikki mahdolliset rock-kliseet. Huumeita ja yliannostuksia, seksiä ja väkivaltaa. Välillä melkein kävi sääliksi neljääkymppiä lähestyviä poikia, jotka junnasivat nuoruuden konnuuksissaan ja mäiskivät toisiaan turpaan kuin teinipojat, kun eivät saa haluamaansa tai kun joku toinen saa sen.

Ihmetellä sopii myös näitä bändäreitä, jotka näitä rokkareita metsästävät. Jos kirja on edes puoliksikaan totta, niin jotkut naiset osaavat alentaa itsensä täysin, käyvät läpi roudariarmeijan päästäkseen bändin poikiin käsiksi. Eräskin bändin tyypeistä kertoi tunkeneensa puhelimen bändärin vaginaan. Millainen ihminen antaa itselleen tehdä tuollaista? Ei kovinkaan terve.

Sitäkin ihmettelin, että miten nämä kaverit eivät koskaan jääneet kiinni lentokentillä huumeistaan. Äijät kun kertovat kantaneensa puolta maailman huumevarannoista. Tavallinen ihminen kun menee lentokentälle, sitä kohdellaan aina kun otollista rikollista. No, ehkäpä 80-luvulla ei oltu kovin tarkkoja ja tuskinpa pojat turistilennoilla matkustivat. Nyt tosin taitaa sekin olla heillä edessä, kun bändin suuruuden hetkistä on aikaa.

Kirjaa lukiessa tuli useamman kerran mieleen, että millaista elämä olisi, jos kaikki olisi mahdollista ja kaikesta selviää. Ei joituisi edesvastuuseen yhtään mistään ja joku hoitaisi kaiken puolestasi. Käsissä olisivat kaikki elämän nautinnot, joka hetki ja aina.

Siihenkin todennäköisesti tylsistyisi ja homma muuttuisi vankilaksi, kuten bändin pojat kirjoittivat. Varsinkin kun olivat lähtöisin ankeista lähtökohdista. Menestys ei tee koskaan hyvää ihmiselle, joka tuntee itsensä alunperin arvottomaksi ja surkeaksi. Tosin harvoin menestys sellaisille ihmisille lankeaa.

Onneksi sentään rock-maailmassa.

Kuva:Wikimedia Commons