Don Quijotet arkielämässä

Kaikki tuntevat tarinan Don Quijotesta. Tuosta ritarista, joka ei ymmärrä, että ritareiden aika on ohi. Quijotesta, joka auttaa niitä, jotka eivät halua tulla autetuiksi. Surullisen hahmon ritari kun on. Tarinan tuntevat tietävät myös Sancho Panchan, uskollisen aseenkantajan, anteeksi kirjoitusvirheet.

Ainahan sitä puhutaan, että auttaminen on kadonnut, samoin kuin toisista välittäminen. Se tuli mieleen tuossa äsken, kun katselin, kun ilmiselvästi asunnotonta naista häädettiin kasseineen Malmin asemalta. Silmistä pois, mutta ongelma ei poistu. Se on todellisuuden kieltämistä Quijoten tyyliin. Samalla asemalla olen toisaalta nähnyt miehen ilmiselvästi vapaaehtoisesti siivoavan asemaa viikonlopun roskista. Auttamista ja häätämistä samassa paikassa. Quijoten tyyliin loppumatonta.

Yhteiskuntamme on siinä vaiheessa, että ammattiauttajatkaan eivät juuri kiitosta saa työstään. Päinvastoin, kiinnostusta piisaa lähinnä väärinkäytösten ja virheiden suhteen. Uhkailua kyllä piisaa asiakkailta ja muuta sellaista. On hieman surullista, että ne ainoat, jotka edes työn puolesta välittävät pudonneista, saavat uhkauksia palkaksi. Vapaaehtoisia kyllä kiitetään paikassa jos toisessa ja hyvä niin.

Auttamista ja välittämistä vaikeuttavat monesti uskolliset aseenkantajat, jotka tukevat valheessa elävän elämää. Tosin elämän uskollisia aseenkantajia olemme kaikki. Miksi muuten säilyisivät epätäydelliset yhteiskunnat ja epätäydelliset elämät?

Mutta itse Don Quijoteen. Maailma on pullollaan Doneja, ihmisiä, jotka eivät tajua aikojen muuttuneen, vaikka hyvää tarkoittavatkin. Tai jotka elävät omassa todellisuudessa, koska todellisuus voi olla liian vaikea hyväksyttäväksi. Aika vaikeaahan se on myöntää itse kunkin eläneen jossain vaiheessa valheessa, jotain sellaista aikaa, mitä ei ole ollut olemassakaan. Tai elää jotain sellaista, minkä on vain itse luonut. Tästä haarniskasta, useimmiten sellainen suojaksi rakennetaan, on vaikea luopua.

Ja surullisten hahmojen ritarit. Niin, eipä tuota kovin pitkälle tarvitse ulos kävellä.Surullisinta on kuitenkin nähdä hukkaan heitetty mahdollisuus. Joka kuitenkin jokaisella ihmisellä lähtökohtaisesti on. Toiset käyttävät sen ja toiset jäävät odottamaan, josko jokin muuttuisi.

PS. Ainoa mahdollinen keino saada ihmiset jälleen uskomaan kuntapolitiikkaan, olisi ottaa käyttöön suorilla vaaleilla valittu pormestari. Suurin pelkohan taitaa valtapuolueilla olla se, että hitto soikoon kuntalaiset voisivat valita pormestariksi sellaisen, joka tulisi pienen porukan ulkopuolelta. Minusta johtajuus on synnynnäinen ominaisuus, eikä edellytä kymmenien vuosien kuntauraa. Pikemminkin päinvastoin.