Minä kaipaan sankaritoimittajia

Jokin aika sitten vaikutuin kovasti elokuvasta "Punaiset", vaikka kriitikot sen tapansa mukaan keskinkertaiseksi haukkuivatkin. Se kertoi amerikkalaisen toimittajan John Reedin elämästä, joka ihme kyllä, oli ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Amerikassa avoimen vasemmistolainen. Mies tallensi Venäjän vallankumouksen kirjaan "Ten days that shook the world". Reed menehtyi sittemmin Venäjällä ja on luonnollisesti ainoa amerikkalainen, joka on haudattu Kremlin muuriin.

Minähän tietysti innostuin hommaamaan kirjaa, jota on suositellut sentään itse Lenin. Kävi ilmi, että Suomessa ei kirjaa ole painettu sitten 70-luvun alun vasemmistolaisinnostuksen. Samaan aikaan kun vasemmistolaisaate hiipui siitä aidosti kiinnostumattomille, hiipui myös tieto Venäjän vallankumouksesta ainakin Reedin kuvaamana. Lopulta löysin kirjan ulkomaisesta kirjakaupasta ja olen sitä hieman jo aloitellutkin.

Reed oli niitä toimittajia, jotka elivät ammatilleen. Hengitti ja söi sitä. Sitä myöten ihmissuhteetkin olivat mitä olivat ja huolehtiminen omasta terveydestä. Poltti kynttiläänsä molemmista päistä. Hän oli runoilija, joka teki päivittäisestä uutisoinnista taidetta. Hän oli myös sankaritoimittaja. Noita sotatoimialueelle rohkenevia uskalikkoja, joiden naamat nykypäivänä tulevat tutuksi lähinnä tv:sta. Televisio onkin pääsyy kriisialueiden uutisoinnin yksipuolistumiseen tv-uutisten puhuviksi päiviksi. Toisin oli silloin, kun sanomalehdet saivat kertoa uutiset. Silloin puhui kynä, ei suu.

Mutta jos itse asiaan menemme, niin itse kaipaan sankaritoimittajia. Niitä toimittajia, jotka ilman paikallisen armeijan suojelua menevät raportoimaan sodasta, niin kuin sota on. Esimerkiksi Irakissa toimittajat kiltisti toistavat sen, mitä Usan armeija haluaa. Loistavat psykologit ovat keksineet keinon toimittajien kesyttämiseen. Kun toimittaja tuntee olevansa yksi sotilaista liikkuessaan heidän kanssa yhdessä, hän tuskin haluaa kirjoittaa omasta porukastaan mitään kohahduttavaa.

Vietnamin sodassa asiat olivat vielä toisin, siksi kai sen vastaiset mielenosoituksen jatkuivat loppuun asti, toisin kuin jo aikoja sitten hiipuneet Irakin sodan vastaiset mielenosoitukset. Toimittajia menehtyy silti sodissa jatkuvasti, joten ilmeisesti riippumattomia toimittajiakin on. Ainakaan Afrikan pitkäkestoiset sisällissodat eivät kiinnostaa ketään. Montakaan juttua Somaliasta ei ole tehty sitten amerikkalaisten sieltä lähdettyä.

Tapahtumien mukana lienee vaikeampi tätä nykyä elää niin, että olisi yksi osanen isompaa palapeliä. Reedin aikoihin jutun matka julkaisevaan lehteenkin kesti jonkin aikaa. Eikä tarvinnut juuri kilpailla, kuka uutisoi nopeiten. Sehän tuntuu olevan pääasia, se, kuka uutisoi nopeiten. Ei se, kuka uutisoi tarkimmin, kuka menee syvimmälle. Kuka tavoittaa oikeasti ihmiset, kuka tavoittaa oikeasti tuskan ja epätoivon, samoin kuin onnen selviytymisestä.

Olympialaisten alla huomaa, että kiinalaiset ovat tehneet sinne akkreditoituneihin toimittajiin vaikutuksen. Eilisissä uutisissa toimittajat suorastaan ylistivät Kiinaa ja kuinka tärkeää äärimmilleen kiristetyt turvatoimet ovat olympialaisissa. Eihän nyt diktatuuri voi ketään pakoittaa vapaaehtoiseksi olympialaisiin.

Samaan Kiina-huumaan ovat lähes kaikki menneet. Tosin minusta kiinalaiset viis veisaavat länsimaiden demokratiapuheista. Heillä on tulevaisuuden taloudellinen niskaote. Huvittavin lienee kiduttamisen sallineen Bushin kritiikki Kiinaa kohtaan. Tai se on suorastaan jo epämiellyttävää.

PS. Sampo-pankki ilmoitti menettäneensä 30 000 asiakasta. Ei minua. Minä kun en ole tavannut hylätä ketään vaikeuksissa olevaa. Odottaisin silti Sampo-pankkiin jääneille jotain palkintoa uskollisuudesta, mutta toivo lienee turha, niin kuin elämässä monesti muutenkin.

Viikonloppuna olisi suunnitelmissa retki Tampereelle.