Tulosvastuuta elämästä

Tänään kävin tekemässä juttua erään yksikön tulospalkkiojärjestelmästä. Älkää pelästykö, en kirjoita esitelmää tulospalkkioista. Ko. palkkiot ovat päivän sana. Ja ei kai tulospalkkioissa mitään ikävää ole, jos ne kannustavat parempaan työhön.

Eri asia on, millä hinnalla ne tehdään. Julkisella puolella se ei nyt ainakaan tarkoita, että joku saa lähteä tai että viimeiset mehut imetään. Jotenkin tulospalkkioista tulee mieleen aasille ojennettava porkkana, jos samalla ei ole ideana parantaa toimintaa kokonaisuudessaan.

Olen monta kertaa kirjoittanut siitä, että kaikessa pitää tehdä näinä päivinä tulosta. Mieleen tuli tässä kotosalla, että mistä kaikesta sitä tulosta pitäisi tehdä. Miten pitkälle kaikki voidaan tehdä paremmin, tai miten kauan asioita tehostaa. Eikö jossain vaiheessa tule raja vastaan? Eihän taloudellinen tulos voi loputtomiin parantua. Pitääkö edes? Jossain vaiheessa voitaisiin sanoa, että näin on hyvä, ei enää.

Toisaalta jotkut asiat saavat säilyä rempallaan, ilman, että niihin halutaan puuttua. Silloin ovat kyseessä vähemmän tulosvastuullisuutta edustavat ihmiset.

Miten paljon ihmiseltäkin voidaan vaatia kehitystä? Eikö jossain vaiheessa voisi olla tyytyväinen vain siihen mitä jo on? No, en tiedä, olenko oikea ihminen hehkuttamaan, kun en itse ole kai koskaan tyytyväinen, kaikkein vähiten itseeni. Joskus pelottaa, että Suomessakin mennään samaan kuin Japanissa ja Kiinassa, että nuoret tekevät itsemurhia, kun eivät pääse johonkin kouluun, joka avaa tien menestykseen.

Eikö ainainen kehittymisvaade ja tulosten hakeminen tuo tyhjyyttä? Aina ei pääse siihen mihin haluaa. Vaikka kuinka haluaisi.

Tulosvastuun mittareilla jokainen elämä on epäonnistunut, sillä elämä päättyy kuolemaan kaikista ponnisteluista ja botox-kuureista huolimatta. Eivätkä kaikki ihmiset saa lapsiakaan, jos sitä ainakin joissakin kulttuureissa pidetään elämän mittana. Ihmissuhteisiinkin tulosvastuu on ajautunut, ihmisistä ja tunteista odotetaan liian nopeasti ja liian paljon, ilman että annetaan aikaa ja mahdollisuuksia kanssaihmiselle.

Mistä ihminen voi saada onnistumisen ja "tuloksen" tunteen, jos ei ulkonaisesti ole menestynyt. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka ovat osanneet heittäytyä tutkimaan itseään oikeasti ja löytäneet tehtävän ja mission itselleen. Eivätkä ole antaneet epäuskon ja vihankaan tuhota itseään. Itse en ulkoista menestystä kaipaa. Tunnustusta ja hyväksyntää kai enemmän.

Joskus olen pohtinut, että miten ihmeessä sitä on ennen pärjätty ilman taloudellisia vastuita, tulospalkkioita ja tulos- ja kehityskeskusteluita. Miten yhteiskunta saattoi pyöriä, kun töissä oli ihmisiä, jotka eivät olleet "taloudellisesti kannattavia". Tai pohdittu tehostamisia ja säästöjä.

Koskaan yritykset ja yhteisöt eivät ole kuulostaneet yhtä epäkannattavilta kuin nyt, vaikka tulosta tehdään paremmin kuin koskaan. Tulee mieleen se pankin työmyyrä Rankka päivä -elokuvasta, joka ei omasta pankistaan saanut lainaa, koska ei ollut "taloudellisesti luotettava". Mihin sitä voi luottaa, jos ei ihmiseen? Sekään ei kai kannata. Joissain tapauksissa näin onkin.

Samaa juttua tehdessäni tuli puheeksi, että lukiotkin kilpailevat oppilaista. Kaikki haluavat vain parhaimmat oppilaat. On aika kovaa, jos jo heti peruskoulun jälkeen ihmiset luokitellaan kehityskelpoisiin ja pudotettaviin. En haluaisi kuulostaa kyyniseltä, mutta se on ihmisluonteen henki, ihmisestä otetaan irti se mitä hyödytään ja jos ei hyödytä, niin saa mennä.

Eilen kärähdin pienestä salailusta Neiti A:lle. En viitsi tässä kirjoittaa tarkemmin mistä, eikä se nyt ole oleellistakaan. Tänään olen hieman tutkiskellut itseäni. Olen pitänyt itseäni avoimena ihmisenä, mutta en kai sitä täysin ole. Vaikka jostain ihmisestä tykkää, niin silti tekee joskus hölmöjä päätöksiä. Tai siis vääriä päätöksiä. En tiedä, suojeleeko ihminen itseään salailemalla jotain, tai pelkääkö enemmän jotain. Pelkääkö ihminen kuitenkin paljastaa sisintään, omaa itseään virheineen, vaikka niin väittää muutenkin tekevänsä.

Tupakkalakkoni rakoilee. On hieman pettynyt olo itseensä...Onko aine silti vahvempi henkeä, vaikka aina muuta väitetään?