Hyvää itsenäisyyspäivää (sitten joskus)

Itsenäisyyspäivät tuntuvat muuttuvan vuosi vuodelta väkinäisemmiksi. Itse kunnioitan maamme itsenäisyyttä, vaikkakaan en tämän päivän valtaapitävien käsissä.

Yhä edelleen tuntuu itsenäisyyspäivän julkinen tarjonta siltä, että itsenäisyys on yhtä kuin sota. Totta on, että ilman sotia Suomi olisi täysin erilainen paikka, mitä se nyt on. Kukaan ei vähättele veteraanien antaman uhrin merkitystä, mutta kohta 70 vuoden jälkeen kaipaisi itsenäisyydelle muitakin määreitä kuin sota.

Mutta silloin yleensä käännytään historiaan, kun ei iljetä katsoa "rakentajasukupolven" tekemien uhrausten vesittämistä. Harmi vain, että se tehdään puisevan väkinäisesti ja epäaidosti.

Toinen mikä julkisuudessa merkitsee itsenäisyyttä ovat linnanjuhlat. Mikä on todella huolestuttavaa. Juhlissakin pääasia tuntuu olevan, että kuka mihinkin kolttuun on pukeutunut ja kuka on saanut yllätyskutsun ja kuka ei. Adolf Ehnroothin poistuttua muonavahvuudesta, on koko juhlasalista vaikea löytää uskottavaa kansakunnan yhteishengen ja itsenäisyyden puolestapuhujaa. Minua ei yksikään vakuuta.

Saska Saarikoski kirjoitti itsenäisyyspäivän Hesarissa erinomaisesti mitalien eriarvoistavasta vaikutuksesta. Prenikoita ja arvonimiä kun jaetaan niille, joilla jo tunnustusta ja rahaa on muutenkin. Kansalle kerrotaan, mikä on arvokasta työtä kansakunnan eteen ja mikä ei. Mitali- ja ylennyslistat ovat onneksi sentään hävinneet lehdistä.

Tosin rahvas harvemmin on edes prenikoiden perään. Ne taitaisivat lentää ojan pieleen, kuten Tuntemattoman sotilaan jermut viskoivat heille annetut mitalit.  Kuka haluaisi tunnustusta sellaiselta yhteiskunnalta, jonka arvokas jäsen ei ole koskaan tuntenut olevansa. En minä ainakaan.

Joka itsenäisyyspäivä olen muistanut juhlintaa Irwinin Juhlavalssilla. Niin tänäkin vuonnakin.