Elämä on painajaista?

Eilen tuli telkusta dokkari sotaveteraanien postraumaattisesta stressireaktiosta eli helvetillisestä sielun elämästä sodan jälkeen. Melkein jokainen ilmoitti kärsivänsä melkein jokaöisistä painajaisunista. Itse en ole sodassa ollut, mutta jo useamman vuoden ajan olen nähnyt painajaisia melkein jokayö. Onko minullakin postraumaattinen stressireaktio? Oliko kasvaminen Vantaan lähiöissä minulle sittenkin liikaa?

Olen kyllä menettänyt äkillisesti läheisiäni tai kokenut väkivaltaa tai sen uhkaa, kuten nettitietosanakirja tietää stressioireyhtymän syistä kertoa. Minun persoonaani jäydettiin lähes päivittäin muiden lasten toimesta koulussa, koska persoonani ja habitukseni olivat joillekin liikaa. Nämä asiat eivät kuitenkaan ole vaivanneet minua heti tapahtuneen jälkeen sen enempää kuin luonnollista on.

Moni ajattelee, että minun täytyisi olla hermoraunio mielenterveyspotilas. Sitä en ole, itse asiassa olen toimeliaampi kuin elämässäni koskaan, vaikka yöni ovat kuin Danten helvetistä. Olen myös saanut aikaan viime vuosina enemmän kuin koskaan. Herään aamuisi virkeänä ja kykenen suoriutumaan tehtävästä kuin tehtävästä. Vain kaikkein vaikeimpien öiden jälkeen on vaikeaa.

Ihminen on siitä kummallinen olento, että se onnistuu sopeutumaan vaikka minkälaiseen sairauteen tai elämäntilanteeseen. Piinattuun yön sielunelämään jää koukkuunkin, erottaahan se sinut monesta muusta tavallisesta kuolevaisesta.

Painajaisuneni vaihtelevat, mutta perussetti on samanlainen. Olen useimmiten eksyksissä. Jotkin tietyt tapahtumat, ei välttämättä tapahtuessaan traumaattiset, myös hyökkäävät unissa silmilleni. Yöt jolloin en näe lainkaan unia, ovat minulle vapahdus. En edes muista koska olisin nähnyt viimeksi jonkin kauniin unen.

Painajaiset ryöpsähtivät hallitsemattomaksi pari vuotta sitten, jolloin söin vähän aikaan mielialalääkkeitä. Se oli elämäni pahimpia erehdyksiä. Ko. lääkkeistä tuli vain turraksi ja menetti kaiken intohimon elämään, kaikkein voimakkaimmatkin vietit laantuivat. Lihosin ja vasta viime aikoina olen onnistunut pudottamaan painoani. Lopetin niiden syönnin, koska en halunnut elää loppuelämääni ilman tunne-elämää. Painajaiset eivät vain kadonneet.

Mielialalääkkeillä ei tunne mitään ja siksi pelästyinkin kun kuulin erään tutkimuksen mukaan jopa 700 000:n suomalaisen syövän mielialalääkkeitä. Meillä on siis saman verran tunne-elämän zombieita liikenteessä. En väitä, etteivätkö mielialalääkkeet joitain myös auttaisi, mutta itse en niihin enää tule koskemaan.

Moni ajattelee, että onpas kaveri hullu kun itsestään nyt tällaisia kirjoittelee. Niinpä, kaikista ongelmistahan pitäisi vaieta, että antaisi itsestään mahdollisimman edullisemman kuvan ja lähteä lääkärille hakemaan lisää lääkkeitä, vaikka niitä on mahdotonta saada edes keskustelemaan kanssaan kymmenen minuuttia. Niin ja, saattaahan joku tulevaisuuden työnantaja googlailla jo sinua ja heikkouksiasi kuin etsitään sitä täydellistä ihmistä.

Mutta en kirjoitakaan tätä itselleni tai oman kuvani kiillottamiseen, sellaiseen minulla ei ole tarvetta, vaan niille 700 000 suomalaiselle, joille lääkärit syöttävät mielialalääkkeitä ja saattavat joutua saman helvetin uhriksi.

Sitten julistuksiin. Minkä stressin ja jännitystilan täytyy täyttää tätä maata, kuin ihmiset eivät selviä arjestaan enää ilman kemiallista apua? Onko tällaisessa elämässä ja yhteiskunnassa enää järkeä, jos ihmiset ovat niin ahdistuneita, ettei siitä normaalilla levolla, saunalla tai kännillä selviä? Pitäisikö jo peruuttaa hieman taaksepäin ja löytää kadonnut ilo sieltä jostain, jossa suorittaminen oli vasta tulevaisuutta, ja ihmisellä oli oikeus olla myös sielultaan heikko, vaikkakin elämä olikin puitteiltaan ja turvaltaan kovempaa kuin tänä päivänä?