Taistellaan kun ei muuta voida (toivottavasti ei)

Sveitsiläistutkimuksen mukaan ihmiskuntaa pitää koossa kostonhalu. Ja ihminen haluaa luonnostaan rangaista väärin tehnyttä. Se tulee mieleen myös huoltajuuskiistoista, jotka pyörivät otsikoissa juuri nyt ja itse asiassa melkeinpä koko ajan. Puhumattakaan kuinka monta ihmistä ne koskettavat Suomessa käytännön tasolla.

Parisuhteen loppuminen (lyhyenkin) on aina kova paikka. Siihen liittyy vihaa ja koston himoakin varsinkin "hävinneen" osapuolen puolelta. Sillä useimmiten jompikumpi häviää (tulee jätetyksi). Ja jos näin käy, tuntuu, että vahvin ase kostoon ovat lapset. Tapaamisoikeuksilla voi tehdä halutessaan loputtomiin kiusaa toiselle ja raadella henkisesti vereslihalle, niin että tuntuu. Koska minulla ei ole lapsia, en tietenkään edes voi tietää millaisia tunteita ihmisillä velloo, kun lapsista taistellaan. Toivottavasti en siihen tilanteeseen edes koskaan joudu.

En tiedä, välillä tuntuu, kun huoltajuusriitoja seuraa, että pitäisi avioliittoa tai avoliittoa solmiessa tehdä jo diili, että lupaamme sopia lasten tapaamisista kuin aikuiset ihmiset eron tapahtuessa. Ero kun tuntuu olevan edessä kovin usein. Harva kun muuten pystyy ajattelemaan järkevästi asiaa lasten kannalta. Ja miksei lasten tekoa harkita kunnolla. Jos vähänkin tuntuu, että mitä tästä parisuhteesta tulee lasten syntyessä, niin kannattaako silloin oikeasti tehdä lapsia ennen kuin tuntee olonsa varmaksi. Tosin lapset syntyvät pyytämättäkin, eikä aina kutsuttuna.

Ei ole mikään uutinen, että miehet yleensä häviävät huoltajuustaistelut. Paitsi ehkä silloin jos äidistä näkee jo päältäpäin, ettei hänestä ole lasten kasvattajaksi. Kinkkisempää on vielä se, että miehiä syyllistetään lastensa hylkäämisestä, tosin moni sen eron jälkeen tietysti tekeekin joko tuskan tai ymmärtämättömyyden takia. On vaikeaa olla isä tiettyinä päivinä viikossa. Ainakin itselleni kokisin sen aika vaikeaksi. Tai mennä kotiin, jossa omat lapset kutsuvat jo toista miestä isäksi. Näin tietysti voi käydä naisillekin siinä missä miehillekin.

Sosiaalityöntekijät ovat yleensä naisia ja heitä syyllistetään äitien puolella olemisesta. En usko, etteikö naisen olisikin helpompi ajatella asiaa naisen kannalta ja päinvastoin. Sinänsä koko tilanne on jo sellainen, ettei ketään miellyttävää päätöstä pysty tekemään. Aina joku pettyy. On syytäkin. Lapsi on ainutkertainen asia ihmisen elämässä ja on suurimpia vääryyksiä viedä toiselta vanhemmalta oikeus vanhemmuuteen. Entistä katkerampaa on se, että jotkut ihmiset eivät edes halua tavata lapsiaan. Ikäänkuin kaikki olisi loppunut lapsen tekoon, joka on vasta alku elämänpituiselle taipaleelle.

Onko mitenkään mahdollista ihmisten sopia, että kuunneltaisiin lapsia, kumman luona he haluavat olla ja koska. Olen jotenkin lopen kyllästynyt, että lapsen mielipiteillä ja tunteilla ei tunnu olevan mitään merkitystä. Lapsi aistii tunteita ja ymmärtää asioita paremmin kuin yksikään aikuinen. Yleensä mikään oikeudenpäätös ei paranna tapahtunutta, eikä edes ratkaise tapahtunutta, vaan sen parantaa sovittelu. Että vastakkaiset osapuolet tulevat kuulluksi. Ei ihme, että Suomessa on paljon pahoinvoivia lapsia, kun katkerat erot synnyttävät katkeria lapsia.

Kaikkein ongelmallisin tilanne lienee, jos isä (useimmiten) on toisesta kulttuurista. Varsinkin islamilaisesta kulttuurista. Silloin isän oikeuksia on vielä vähemmän, mikä omalla tavallaan on ymmärrettävääkin jollain tasolla, mikäli seuraa lasten kaappauksia maihin, joista ei lapsista sittemmin enää mitään kuulu. Islamilainen kulttuuri lienee sosiaalityöntekijöillekin aika vieras, joka sekin vaikeuttaa tilanteen arviointia.

PS. Rolling Stone-lehdessä on äänestetty kautta aikain parhaimmasta rock-laulajasta musiikkiammattilaisten voimin. Voittajaksi selviytyi Aretha Franklin, toiseksi Ray Charles ja kolmanneksi Elvis Presley. Kärkiviisikkoon pääsivät myös Sam Cooke ja John Lennon. Itse nostaisin ykköseksi kyllä Elviksen ja lisäisin siihen Otis Reddingin, mutta muuten kuulostaa lista pirun hyvältä.

Käytiin tällä viikolla tosiaan Ryhmäteatterissa näytelmä Matkalla Afrikkaan. Se tuntui aluksi sekavalta, mutta seuraavana aamuna kun sen oivalsi, se muuttui erinomaiseksi kuvaukseksi ihmisten eksyksissä olemisesta. Varsinkin Taneli Mäkelä oli loistava.

Teatterista lähdettyä saikin sitten vapista ratikassa tai itseasiassa jo pysäkillä, kun yksi tyyppi riehui siellä hakaten katosta ja uhkaillen ihmisiä ratikassa. Jotenkin tuntuu, että kun silloin tällöin julkisilla kulkee, niin aina siellä joku pitää ihmisiä pelon vallassa. Miksi mainostaa julkista liikennettä maailman pelastajana, jos siellä ei tunne oloaan edes turvalliseksi? Ainakaan sermin taakse linnottautunut ratikkakuski ei kenellekään turvallisuudentunnetta tuo. Pitääkö julkisiin liikennevälineisiin rakentaa ihmisille omat kopit, että saa rauhassa matkustaa pääkaupunkiseudulla. Kuinkahan moni YTV:n ja liikenneyhtiöiden päättäjistä itse matkustaa julkisilla? Suosittelen. Itse pohdin aina vain enemmän maaseudulle tai pikkukaupunkiin muuttoa.

Yksi päivä tässä aikana kuluksi tarkistin odotaessani junaa, mitä Pasilan aseman välipala-automaatista saa. Suklaata, sipsejä ja Sultan-kondomeja. Mitäpä sitä muuta junamatkustaja tarvitsisi?