My name is Bond, James Bond

Ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa vähän kevyemmästä aiheesta. Useasti on pitänyt kirjoittaa James Bond-elokuvista, mutta se on jäänyt. Tai mistä minä tiedän, kuinka vakavasti ihmiset James Bond-elokuvat ottavat. Toivottavasti eivät.

James Bond-elokuvat kuuluvat niihin yhteiskunnan peruspilareihin, jotka pysyvät, vaikka hieman muuttuvat. Niitä tulee vuodesta toiseen uusia, vaikka maailma muuttuisi. Uusia katsojiakin tulee aina. Jotain niissä täytyy olla, koskapa uusi Bond-elokuva Quantom of Solace teki ensi-iltaviikonlopullaan ennätyslukemia katsojamäärissä ja tuotossa Suomessa.

Jos aivan rehellinen olen, viimeiset näkemäni Bondit ajoittuvat Timothy Daltonin näyttelemiin Bond-elokuviin. Shakespeare-näyttelijä Dalton oli jäykähkömmästä päästä. Tästä pääsemmekin Bond-trivian ikuisuusväittelyyn: kuka on se aito oikea Bond? Useimmat vannovat Sean Conneryn miehekkään machoon olemuksen nimeen ja osa pitää Roger Mooren veijarimaisesta Bondista. Pierce Brosnan jäi minulle vieraammaksi ja sen George Lazenbyn mainitsevat useimmat usein huonoimpana Bondina. Päädyn itse kuitenkin Mooreen parhaimpana, se on jotenkin kotoisampi. No jaa, eipä Bondin ole koskaan tarvinnutkaan revetä kohtuuttomiin roolisuorituksiin. Daniel Craigia on kyllä kehuttu Bondina, itse en osaa siitä sanoa.

Bond-elokuvien suosio piilee siinä, että niistä löytyvät aina ne samat asiat, mutta aina jotain vähän uutta. Bond-tytöt tekevät Bond-elokuvasta Bond-elokuvan. Heistäkin on äänestetty lukemattomia kertoja, kuka on se paras. Itse en edes muista kuin Ursula Andressin ja tietenkin iki-ihanan Halle Berryn ja Jane Seymourin. Suurin osa on vaipunut yksinkertaisesti unholaan. Sitten on tietysti ne Bond-vekottimet. Uivat autot ja mielikuvitukselliset aseet. Ja aina eksoottinen ympäristö missä temmeltää ja se iänikuinen vodkamartini. Ai niin ja Bond-konnat ovat oma taiteenlajinsa. Joskus itseasiassa parempia kuin Bondin näyttelijä itse. Aina niiden on valloitettava maailma. Ja hölmönä kertovat suunnitelman Bondille, joka tietysti torpedoi suunnitelmat.

Mutta on se Bondkin joutunut antamaan periksi muuttuville ajoille. Esimiehenä on nainen ja vitsejä vääntävästä Bondista on tullut aikansa mukaan kylmän turhautunut tulosvastuullinen virkamiestappaja. Sinänsähän Bondin pitäisi olla työterveyshuollon suurkuluttaja. Hänellä on peli- sekä alkoholiongelma ja mies on ilmeisen seksiriippuvainen. Elämän ainoa rakkauskin tapettiin heti häiden jälkeen käsiin. Lisäksi työ on erittäin stressaavaa, ellei jopa hengenvaarallista. Bondin elokuvaura hyytyi kylmän sodan loputtua jostain syystä, mutta sitten 90-luvun lopulla saatiin taas uutta intoa.

Kuinkahan moni Bondin katsoja enää edes tietää, että Bond perustuu alunperin Ian Flemingin kirjoihin. Itse ne aikanaan luin ja aika kauas niistä on elokuvissa eksytty. Kirjanakaan Bond ei ole lainkaan hassumpi. Ja kuinka moni tajuaa, että Bond on puolustamassa jo kauan sitten romahtanutta Britannian imperiumia, eikä vain omillaan seikkailemassa.

Jokatapauksessa Bond on selviytyjä vertaansa vailla siinä missä muut elokuvasarjat ovat jättäneet jäähyväiset.

PS. Eilen oli saamani Facebook-tiedon mukaan Pelonvastainen päivä. Vaikka öistä kulkemista ei välttelisikään, niin ajatuksia heräsi. Kuinka paljon sitä pelon takia jättääkään asioita tekemättä. Varsinkin jos kyse on tulevaisuudesta. En tiedä, missä vaiheessa meidät pelotellaan. Varsinkin epäonnistumista pelkäävät lähes kaikki samoin kuin esiintymistä. Jotain mätää täytyy tässä kaikessa olla. Pelolle siis kyytiä.

Viime viikolla uutisoitiin BB-kilpailijoiden heikosta yleistiedosta. Mieleen kyllä tuli, että Suomen oppimistulokset vai mitä Pisa-tutkimuksia ovatkaan taitavat olla jostain muusta kuin todellisuudesta. Edes yliopistoa käyvä Tuuli ei tiennyt, koska talvisota käytiin. Kisaajat eivät myöskään osaa kunnolla englantia tai muitakaan kieliä ja tiedustelupalvelut tarkoittavat heille numeropalveluita.

Monet opettajat valittavat, että peruskoulusta päässeet eivät osaa varsinkaan matemaattisia aineita. En itsekään osannut, kun menin lukioon. Enkä kunnolla edes sen jälkeenkään. Ja työnantajat taas valittavat, että he joutuvat opettamaan itse ammattikoululaiset uudestaan. Hmmm... minkälaista sen täytyy sitten muualla maailmassa olla.

Sitten vielä. Kaverini Harri haastoi minut blogissaan kertomaan viisi omituista tapaani. Se onkin vaikeaa, koska olen kaikinpuolin omituinen mutta yritetään. Mykkään tyynyni ylösalaisin ennen nukkumista, bussimatkalle lähtiessäni minun on aina ostettava mukaan kolmioleipä, minun on pakko katsoa ykkösen aamu-tv:tä kolmosen aamut-tv:een sijasta, kirjoittaessani runoja minun täytyy olla surumielisellä tuulella, minun on pakko istua uloimmalla paikalla jos mahdollista. No, en tiedä, kuinka omituista tämä nyt sitten on, mutta muutkin saavat kertoa.