Pyhiä ja vähemmän pyhiä

Viime lauantaina minulle valkeni Pyhäinpäivän merkitys. Hämärästi se oli tiedossani aiemmin ollut, mutta sittemmin unohtunut pyhäpäiväksi muiden joukkoon. Pyhäinpäivänä tulisi muistella pyhiä miehiä ja uskovaisia vainajia. Sittemmin se on vääntynyt vain kaikkien vainajien muistamisen päiväksi. Samoin on aikanaan juhlittu kekriä, sadonkorjuun päättymisen juhlaa. Eli elämänkiertokulku samoihin aikoihin.

Keskuudestamme poistuneet vaikuttavat jokapäiväiseen elämään enemmän kuin uskomme. Kuolleista merkkihenkilöistä kirjoitetaan lähes päivittäin ja heistä puhutaan ikäänkuin he olisivat vielä keskuudessamme. Tavallaan ovatkin, mikäli kuolemasta ei ole vielä vuosisatoja aikaa. Tietyt ihmiset ovat vaikuttaneet elämiimme niin paljon, että heidän rinnallaan elävät kalpenevat. Se onkin helppoa, sillä he eivät enää ole erehtyväisiä niin kuin elävät. Ihmiselämä ainutlaatuisuudessaan on kiehtova. On vain omanlaisensa ihminen ja hänen kuoltuaan ainutlaatuisuus on poissa.

Eikä kuolleiden merkitys poistu kuoleman jälkeen. Pikemminkin päinvastoin. Kuolleiden teot saavat elävänä uuden merkityksen. Olisiko Martin Luther King arvostettu kansalaisoikeustaistelija, jos hän ei olisi joutunut kuolemaan ajatustensa vuoksi. Lenin jopa toimitettiin mausoleumiin, ettei hänen muistonsa katoaisi ja hän muistuttaisi kuolleenakin perustamastaan valtiosta. Kuolleet eivät voi enää epäonnistua, heidän aikaansaamaansa pysyy  useimmiten tahrattomana. Vaikka tuntuu, että tutkimusten tarkoituksena on löytää kuolleiden henkilöiden teoista mahdollisimman paljon pahaa.

Ei tarvitse olla merkkihenkilö, etteikö kuollut säilyisi elävänä elävien mielissä. Tapahtumat ja sanat jäävät mieliin niin, että joskus elävä saattaa nähdä kuolleen jopa elävänä. Tai ei elävä ei usko, että kuollut on kuollut. Kun tarpeeksi rakastaa kuollutta, voi itse alkaa kuolla sisältään. Kuollut voi piinata elävän ajatuksia, mikäli asioita jäi käsittelemättä, mutta kuollut voi olla myös lämmin tunne sisällä. Ikäänkuin hän kulkisi mukana fyysisen katoamisensa jälkeenkin.

Elämme omalla tavallamme syyllisyydestä ja syyllisyydentunteita kuolleita kohtaan liittyy enemmän kuin eläviä kohtaan. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Mitä olisin voinut sanoa toisin? Tapahtunutta ei voi peruuttamattomasti korjata, ei pyytää anteeksi tai sanoa rakastavansa.

Toisaalta kuolleita vihataankin. On kuolleita, jotka eivät elämässään eläneet niin kuin on opetettu. Joskus jopa sanotaan, että tarpeeksi pahaksi luultu ansaitsikin kuolla. Ja toisaalta kuollut voi nousta elävän silmissä pyhimykseksi, mitä hän ei elämässään välttämättä ollut. Teot pyhitti poistuminen todellisuudestamme. On myös kuolleita, joita ei kukaan muista. Ikäänkuin heitä ei olisi olemassa ollutkaan. Herää kysymys, onko elämä ollut silloin turha. Toivoisi, että jokaiselta jäisi jokin jälki maahan.

Sinänsähän kuolema on pahimmassa tapauksessa brutaali repäisy pois elämästä. Parhaimmassa tapauksessa vapautus kärsimyksestä. Osa haluaakin kuolla ja elää sen mukaan.

Kehitys näkyy kuolleiden muistamisessakin. Netissä on kuulemma sivusto, jossa voi sytyttää kynttilöitä kuolleille. Eikä siinä minusta varsinaisesti mitään pahaa ole. Kuolleita voi muistaa vaikka joka hetki mielessään ilman hautaakaan. Onhan kadonneita, jotka ovat muutenkin läsnä vain muistavien sielussa.