11.9.

Viikonloppuna katselin pari elokuvaa syyskuun 11. päivästä. Toinen oli World Trade Center ja toinen United 93. Eivät ehkä olleet ihan aivot narikkaan viihdettä, mutta koskettavia ne olivat. Itse en helposti liikutu elokuvista. Nyt oli tippakin lähellä. Harva päivä on muuten painunut niin syvälle kuin 11.9. Kaikki tietävät heti, mistä on kyse, kun tuo päivämäärä mainitaan.

Kummassakin elokuvassa ymmärrettiin jättää liika isänmaallinen vaahtoaminen vähemmälle ja jaksettiin keskittyä yksittäisten ihmisten kohtaloon. Niin kylmältä kuin se kuulostaakin, terroriturmassa kuolleiden kohtaloon on helpompi samaistua kuin Irakissa joka päivä kuoleviin siviileihin. WTC:ssä kuolleet elivät samanlaista elämää kuin itsekin. Niin kuin sinä ja minä.

Voi vain kuvitella, miltä tuntuu olla loukossa 150. kerroksessa, tietäen, että loppu on lähellä. Ainoa toivo on edes pystyä soittamaan jäähyväisiä ystävilleen ja omaisilleen. Välttämättä edes tietämättä, mistä on kyse. Eiväthän viranomaisetkaan alussa uskoneet teon tahallisuuteen. Epätodelliselta isku tuntui vuonna 2001.

Aika epäuskoisena muistan itsekin seuranneeni uutislähetyksiä. Kuinka tällainen voi mahdollista? Vastaavanlaista tuhoa kuin mikään isku ei ollut tehnyt. Amerikkalaiset ovat kostaneet teon moninkertaisesti, mutta todelliset syypäät taitavat olla yhä vapaalla. Kosto ei ole mikään ratkaisu sinänsä, sodatkin jatkuvat juuri koston ja vastakoston takia.

On myös ihmeellistä, että kansakuntia tuntuvat yhdistävän enää vain katastrofit ja urheilukisat. Harvoin amerikkalaisetkaan ovat olleet niin yksimielisiä, kuin WTC:n jälkeen. Kuten tiedämme, tuokin yhtenäisyys on kauan sitten mennyt, niin kuin Euroopan tuki terrorisminvastaiselle sodallekin.

Näiden itsemurhapommittajien mieleen on kyllä vaikea sukeltaa. Mikä ihme saa jonkun vakuuttuneeksi siitä, että on Jumalan tahto lentää lentokone päin pilvenpiirtäjää. Nämä terroristithan eivät olleet edes riistettyjä palestiinalaisia 70-luvun konekaappareiden tapaan, vaan varsin hyvistä perheistä olevia saudi-arabialaisia. Ilmeisesti kyse on ollut puhtaasta aivopesusta. Kenet tahansa ihmisen saa uskomaan melkein mihin tahansa, kun hallitsee oikeat keinot.

Sinänsähän kristinuskon ja islaminuskon välinen sota ei ole mitään uutta. Sotijat vain vaihtuvat, eikä Usan uskonnollinen johto ainakaan helpota tilannetta. Peistä on väännetty Osmanivaltakunnan ajoista lähtien. Eräänlainen ristiretki kai Irakin sota on. Ja on päättymässä yhtä heikosti kuin edellinenkin 1000-luvun alussa. Loppujen lopuksi islam tuntuu yhdistävän enemmän omiaan kuin kristinusko omiaan. Länsimaiset ihmiset kun ovat loppujen lopuksi individualisteja, eivätkä halua kuolla asian puolesta, mihin eivät enää usko. Ainakin suuri enemmistö.