Kirja-arvostelu: Hunter S. Thompson - Rommipäiväkirja: Sekoilua paratiisissa

 

Gonzo-legenda Hunter S. Thompson kirjoitti Rommipäiväkirjan todella nuorena 22-vuotiaana jo 1950-luvulla, kunnes viimeisteli sen viimeisinä elinvuosinaan 1990-luvulla julkaisukuntoon. 

Ja onneksi viimeisteli, sillä kirja on hauska tragikomedia ja paletti pysyy paremmin kasassa kun monissa muissa Thompsonin kirjoissa. Thompsonin tyyli on toki tunnistettavissa, mutta se pysyy kurissa karun hemingwaylaiseen sävyyn, kuten joku kirjoitti.

Thompsonin alter ego Paul Kemp, ikuinen ajelehtija ja toimittajarenttu matkustaa tuolloin rutiköyhälle Puerto Ricon saarelle töihin viittä vaille konkursissa olevaan lehteen. Henkilökuntakin on enemmän tai vähemmän konkursissa, juoppoja sekopäitä, jotka ihme kyllä saavat lehden kuitenkin kasaan. 

Kemp ajautuukin mitä kummallisimpiin viinanhuuruisiin seikkailuihin, jotka ovat aitoa Thompsonia. Yhteiskunnallistakin näkökulmaa Thompson tuo, sillä saari oli tuolloin rikkaiden amerikkalaisturistien porsastelupaikka, jonka rutiköyhiä ihmisiä uudet rakennusgrynderit riistivät. 

Kemp on kuitenkin liian sekaisin vaikuttaakseen mihinkään, varsinkin kun lehdessä ei annettu siihen mahdollisuuttakaan. Niinpä Kemp viihtyy paremmin kapakoissa juopottelemassa ja heittää keikkaa juuri maata riistäville bisnesmiehille. Se syö miestä, mutta lohtua suo työkaverin villi tyttöystävä.

Kirja muuten toimii paremmin kuin siitä tehty elokuva, jossa on aika vapaasti muuteltu tarinaa ja henkilöhahmoja.