Kirja-arvio: Ville Eerola - Nuori Waltari: Legendan vaikea alku
Ville Eerolan Mika Waltari-romaanista Nuori Waltari tulee kivalla tavalla nuoruus mieleen. Ne kaikki suuret tunteet ja ehdottomuudet, jotka nyt ovat karisseet kauaksi pois syvälle sieluun ja sieltäkin pois. Niin taisi käydä Mika Waltarillekin.
En ole koskaan ollut mikään suuri Waltari-fani, vaikka ei minulla häntä vastaankaan mitään ole. Hän on jo itsessään ikoni ja harvoja suomalaisia kirjailijoita, joiden kirjasta on tehty Hollywood-elokuvakin. Onko peräti ainoa.
Jo hänen elämäntyönsä ja ahkeruutensa oli järkyttävän suurta. Waltari oli myös edellä aikaansa kertoessaan avoimesti masennuksestaan ja juomisestaan. Nyt tällaiset asiat ovat arkipäivää, mutteivät 60- ja 70-luvuilla.
Mutta itse kirjaan. Se on jotenkin lutuisen runollinen ja utuinen, kuin lapsenuskoinen tunnelmaltaan.
Kyseessä on siis romaani, eikä yksiselitteinen elämäkerta nuoresta Waltarista. Hyvin Eerola on silti tavoittanut Tulenkantajien historiikin ja sen piirin jäsenten monimutkaiset suhteet keskenään. Pariisi-kuvauksetkin ovat uskottavia, vaikka en mikään Pariisi-asiantuntija ole, vielä vähemmän 1920-luvun.
Vastaavan kiehtovaa kirjallisuusryhmää kuin Tulenkantajat Suomeen ei ole koskaan toista syntynytkään. Waltari tosin itse jäi tai työnnettiin pois ryhmästä aika varhain, eikä hän oikein kuulunut käsittääkseni ns. sisäpiiriin.
Kirja kertoo kuitenkin enemmän Waltarin sisäisestä maailmasta ja tuskaisesta itsensä etsinnästä, joka varsinkin nuorena on monelle tuttua.
Jo nuorena Waltari jäi isättömäksi pappisisän kuoltua nuorena. Onneksemme Waltarista itsestään ei tullut pappia, vaikka näin ilmeisesti oli tarkoitus.
Kirjan lopun oivallus oli myös mahtava. Aina ei tarvitse lähteä kauemmaksi löytääkseen oman itsensä. Waltarikin luuli löytävänsä itsensä Pariisista ja muualta maailmasta sekä harkitsi usein itsensä tappamista.
Pariisissa Waltari toki pääsi maistamaan sellaista syntiä ja kiihkoa, joka ei olisi ollut, jos ei nyt mahdotonta, niin huomattavasti vaikeampaa Suomessa.
Voin toki kuvitella miten tunkkainen 1920-luvun Suomi oli. Sitä se on nykyäänkin. Kulttuuripiirejä saisi herätellä itsetyytyväisyydestä ja yksioikoisuudesta oikein urakalla kuin Tulenkantajat aikoinaan.
Kommentit
Lähetä kommentti