Suomalaiset rakastavat omaa kärsimystään

Aamulla mietin, että Suomessa kärsimys on kunnia ja se kenellä on ollut kovin elämä on kuningas tai kuningatar. Silloin voit päivittää someen koulutukseksi sen Elämän kovan koulun.

Yleensä kärsinyt sättii nuoria, että ovat päässeet helpolla ja ovat hemmoteltuja. Näin tapahtuu jokaisen sukupolven kohdalla. Nuoret ärsyttävät aina. He ovat idealisteja, eikä maailma ole vielä potkinut heistä pois elämänuskoa ja uskoa muihin ihmisiin. 

Vituttaahan se, kun itse tulee perjantaipullostakin enää vain kiukkuiseksi, eikä omille kärsimyksille liikene myötätuntoa sitten millään vaan muut ovat parempia uhriutujia ja marttyyreja. Nykyään on elintärkeää uhriutua oikeassa viiteryhmissä, joille uhriutumismyötätuntoa vielä liikenee.

Suomessa on jonkinlainen sairas kärsimyksen kulttuuri, vaikka kärsimyksen ovat pienemmät kuin koskaan ennen Suomen historiassa. Silti kärsimyksen ihannointi elää hyvin.  

Jos tavataan joku tuttu, kerrotaan sairaudet ja vastoinkäymiset. Ja jotta tilanne olisi mahdollisimman hullu, toinen osapuoli ei halua edes toisen kärsimyksiä kuunnella ja odotttaa malttamattomana, jotta pääsee kertomaan omistaan. 

No. Tämä on ehkä väistymässä sen tieltä, että nykyään ei saa valittaa eikä vastoinkäymisistäkään. Mikäli mielii saada töitä eikä halua, että somekaverit häviävät yksi toisensa jälkeen. 

Mielummin haetaan resquekoira ulkomailta kun autetaan ulkomailta resqueihmistä kotimaisesta resqueihmisestä nyt puhumattakaan, jossa ei ole mitään eksotiikkaa.

Kaiken kärsimyksen kruunu ja ultimatum on tietenkin talvisota ja sotavuodet ja kaikenlainen äärimmäinen raadanta ja kurjuus sodan jälkeen. 

Ja sitähän riitti. 

Sota-aikojen kärsimyskruunua eivät voi nuoret sovitella millään itselleen, ellei sitten Suomea onnistuta vielä saamaan mukaan sotaan.

En tietenkään ole itsekään viaton. Rakastan myös itse kärsimystä, vaikka myötätuntoa ei heruisi. Ilman kärsimystä ihminen ei ole mitään eikä mitään ansainnut. Voitot ansaitaan kärsimyksellä ja tappiot muiden piikkiin.