Kyyniset

Sunnuntain Hesarissa oli Tommy Hellstenin haastattelu, jossa julistettiin sotaa kyynisyyttä ja omiin oloihin vetäytymistä vastaan. Hyvä. Jutusta tuli melkein yhtä hyvä olo kuin toisen Tommyn - Tabermanin- ajatuksista rakkauslomista.

Kyynisyys on niitä ominaisuuksia, joita kukaan ei halaja, mutta joka salakavalasti saattaa luikahtaa elämään mukaan. Kukaan tuskin syntyy kyyniseksi, mutta elämä muuttaa sellaiseksi. Yksi isoin syy on työ. Ja syy työssä: muutokset joka ikisessä yrityksessä ja yhteisössä. Kun organisaatiota uusitaan tasaisin väliajoin, mutta yhä tehottomalta näyttää ja työ lisääntyy vain. Niin se ihminen lakkaa uskomasta muutokseen. Tähän kun lisätään kiire ja riittämättömyyden tunne, niin voila. Tosin itse olen kyllästynyt ikuiseen kiireenkin hokemiseen. Työyhteisössä se on kuin ainoa merkittävän ihmisen meriitti.

Joissain ammateissa, ellei kaikissakin, on paha vaara tulla kyyniseksi. Ironisinta kyllä, toisen ihmisen auttamisammateissa lienee helpointa kyynistyä. Esimerkiksi sosiaalityöntekijän voi olla vaikeaa ajatella kaikista asiakkaista hyvää, jos kerta toisensa jälkeen törmää valehtelijoihin ja uhkailijoihin. Tai poliisin on vaikeaa uskoa rikollisten tapojen parannukseen, jos kerta toisensa jälkeen raahaa samaa tyyppiä kamarille.

Omassakin työssä kyynisyyten vajoaminen on helppoa. Ja ajoittain siihen luiskahtaakin. Sosiaali- ja terveysalan tiedottajana tulee sellainen olo joskus, että jokaisella ihmisellä on jokin ongelma tai että yhteiskunnassa kaikki voivat huonosti. Kukaan ei ole tyytyväinen mihinkään tai mikään ei ole hyvin. Tilastot eivät valehtele, mutta niitä voi tulkita helposti sillä pahimmalla mahdollisemmalla tavalla. Ja unohtaa, että edes murunen ihmistä on jopa vielä onnellisiakin. Tiedottaja kun ei ole edes toimittaja, eikä voi työllään hirveästi paljastaa mitään yhteiskunnallisia epäoikeudenmukaisuuksia tai saada niitä keskusteluagendalle. Tehtävä on kyynisesti ajateltuna pikemminkin päinvastainen.

Mutta ei sen toimittajankaan ole helppoa välttyä kyynistymiseltä. Harvoinhan sitä kivoista jutuista kirjoitetaan ainakaan varsinaisiin uutismedioihin. Kaikki ottavat kyllä yhteyttä, mutta aina oma etu mielessään. Ainakin poliitikot kyllä kovasti toivovat julkisuutta, mutta sen pitäisi sitten olla aina positiivista.  Ns. tavalliset ihmiset ihmettelevät, että miksi se toimittaja ei nyt sitten tule tekemään juttua pihajuhlista. Uutiskriteereistä pitäisi laatia valtakunnallinen opas. Toimittajien sanotaan suhtautuvan kyynisesti kaikkeen, mutta ajautuuko siihenkin, kun periaatteessa kehenkään ei voi luottaa.

Jos töissä kyynistyy, niin kyynistyy sitä muutenkin. Ihmissuhteissa jos tulee kerta toisensa jälkeen petetyksi tai kurjan lapsuuden kautta. Lapsuudessahan sitä pitäisi edes jonkinlainen elämänusko elämään saada. Aika vaikea sitä on sen jälkeen rakentaa, jos ei luota kehenkään. Yrittänyttä kyllä laitetaan.

Itse olen viime aikoina lietsonut itseäni uudenlaiseen ajattelutapaan. Annan ikävillekin tunteilleni vallan, sitten kun on hetken rypenyt, annan sen tunteen mennä pois. Ja hitto soikoon se on alkanut toimia kuin konsultin oppikirjasta. Minulla olisi eletyssä elämässäni runsaasti aiheita kyynisyyteen ja katkeruuteenkin. Ja olen kumpaa ollutkin. Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen olen vapautumassa taakasta kuin varkain ja pikkuhiljaa.

PS. Sitten vähän loppukevennystä. Olen jäänyt Tanssii tähtien kanssa-koukkuun. Suosikkini on Kanki-Kaikkonen, vaikka alussa suhtaudun epäilevästi "tanssivaan" kansanedustajaan. Mies ei osaa tanssia, mutta uskaltaa yrittää, vaikka tietää, että kansa nauraa. Sellaisesta suomalaisesta rohkeudesta pidän, maassa, jossa aina mietitään, että mitä ne naapuritkin ajattelevat.