Hiljainen avautuminen keuhkosairaalasta

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Pientä sairaalapäivitystä Meilahden sairaalan keuhko- ja tarkkailuosastolta. Kunto vaihtelee paljonkin vuorokauden sisällä. Mutta kyllä täältä hengissä lähdetään.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu Elo 24, 2020 kello 4.42 PDT

Vähään aikaan minusta ei ole kuulunut mitään. Ei ole ollut mitään kirjoitettavaa ja jouduin uudelleen sairaalaan viime viikolla keuhkovaivojen vuoksi. Ensimmäinen kerta ei siis riittänyt. Hengitys kävi niin vaivalloiseksi, että luulin, että onko hengenlähtö lähellä. Taistelin päiviä, kunnes luovutin ja menin päivystykseen.

Päivystyksessä huohotin maski pääll neljä tuntia odottaen. Ihme kyllä sen vielä pysyin tolpillani. Sairaalan päästyäni kuntoni romahti, mutta onneksi hyvä hoito ja ammattitaitoinen henkilökunta Meilahden sairaalassa on saanut minut huomiseksi kotiutumiskuntoon. Tätäkin kirjoittelen sairaalasta. Hoitajille kiitos. Olen potilaista helpoimpia verrattuna monisairaisiin vanhuksiin.

Kotiin ei kyllä olisi kiirettä, kun ei ole töistä tietoa, eikä edes tietoa varmasta asunnostakaan syyskuun jälkeen. Hullua kyllä, en jaksa enää huolehtia mistään. Olen jopa onnellisempi kuin lähivuosina olen ollut. Ehkä vakava sairastuminen joksikin aikaa palauttaa mieleen sen tärkeimmän. Että on elossa. Sen mitä tätä nyt riittää.

Mitään varmaa diagnoosia en ole saanut sairaudestani. Keuhkoahtaumaksi sitä epäillään. Olen tietysti polttanut, vaikkakin olen nuori keuhkoahtaumapotilaaksi. Saa vapaasti syyllistää, kuten myös läskeistäni. Onneksi kaikki muut ovat virheettömiä. 

Näillä näkymin en joudu raahaamaan kuitenkaan vielä happikonetta perässäni ja töitäkin pystyn tehdä, jos en nyt ihan rakennusmiehen töitä. Lääkitys on loppuiäksi, eivätkä keuhkot tietenkään parane koskaan ennalleen. Se on hyväksyttävä. 

Tupakkaa en enää polta. Ainakaan sen myrkyn takia en halua enää haukkoa henkeäni yhtään yötä kuolemaa peläten. Kilojakin olisi tarkoitus pudottaa, en ole ollut kroppaani tyytyväinen vuosiin.

Itse en oikein silti tiedä, miten tästä eteenpäin. En jaksa välittää, ei kiinnosta. Ehkä jumala nyt sitten näyttää tietä. Tapahtuu mitä tapahtuu. Ainakin minulla ilmeisesti on vuosia jäljellä toisin kuin huonekavereilla sairaalassa, joilla on ikää ja sairauksia enemmän. Heistä on tullut ikäänkuin uudelleen lapsia, jotka ovat täysin riippuvaisia muista ihmisistä. Minkälaisia vuosia ne viimeiset omat vuodet ovat, en tiedä.

Mikään pakko minun ei ole media-alan töitä tehdä. Se pakkomielle on minulta lähtenyt. Eihän niitä ole edes ollut riittävästi. Ainakaan minulle. Muutenkin ala on nykyisin mitä on. Olen tosin avoin töille media-alaltakin, jos yhteistyö on vain mielekästä.

Minua on pyydetty kirjoittamaan kirjaa. Kun saan itseni jonkinlaiseen kuntoon, niin sen kirjoittaminen on mahdollista. Olen luvannut.