Koivusalon Pohjantähti II on ykkösosaakin parempi

Kiitos siskon ja VVO:n pääsin katsastamaan Täällä Pohjantähden alla II:sen ennen ensi-iltaa (24.9.). Leffa toimi hyvin. Timo Koivusalon ykkönenkään ei ollut huono, mutta nyt leffa imi mukanaan melkein loppuun asti, kunnes saavuttiin sotavuosiin.

Koskapa sota-ajat 1939-1945 ovat suomalaisessa elokuvassa jo loppuun kaluttu, ei ihme, että siinä vaiheessa väsähdys tuli, aihepiiriin kun on vaikea löytää enää mitään uutta.

Iso kiitos elokuvasta kuuluu näyttelijöille. Joskin roolisuoritukset olivat epätasaisia, osa näytteli miltei kesäteatteritasolla (onneksi näin vain pienissä sivuosissa), kun osa taas teki elämänsä roolin.

Uurrekasvoinen Ilkka Koivula pääsi nyt näyttelemään oikean ikäistä Akseli Koskelaa itsensä kannalta. Itsepäisen ja ylpeän Akselin roolin hän veti hienosti, joskin jotain huumoria olisi kaivannut Akselin rooliin.

Elinaa näytellyt Vera Kiiskinen pääsi ykkösosaa huomattavasti enemmän esiin ja sai kaiken uhranneen äidin roolista kaiken irti. Elokuvan yllättävänä vahvuutena oli edellisten poikaa Vilho Koskelaa näytellyt Sampo Sarkola.

Hän on vielä suhteellisen tuntematon näyttelijä, mutta uskoisin, että tekee läpimurron tämän elokuvan jälkeen. Sarkola sai näytellä myös herkullisen liitoskohdan Koskeloiden sisarsaagaan Tuntemattomaan sotilaaseen Vilho Koskelana.

Ville Virtanen Natsi-Saksaa ihannoivana kansakoulun opettaja Rautajärvenä teki myös hyvän roolin. Jonna Järnefelt papin rouvana ei minulle kakkos-osassakaan vieläkään toiminut, Hannu-Pekka Björkmanin kirkkoherra taas vaikutti minuun viipyilevästi.

Koska vertaamista Edvin Laineen Pohjantähti-elokuviin en voi edelleenkään välttää, pitäisin Koivusalon kakkososaa parempana kuin Laineen Akselia ja Elinaa, joka kertoi vastaavasta ajasta sisällissodasta aina 50-luvun alkuun asti.

Koivusalo on uskaltanut tehdä elokuvasta avoimesti poliittisen ja kärjekkään, joka ei 60- ja 70-luvun vaihteessa ainakaan Laineen tekemänä ollut vielä mahdollista.

Suomen lähihistorian oppitunniksi elokuva ei onneksi sortunut, joskin historian ymmärryksestä on apua. Mutta maassa, jossa varsinkaan nuoret ihmiset eivät muista edes Suomen itsenäistymisvuotta, moinen taitaa olla liikaa vaadittu.

Historian epäoikeudenmukaisuuden ja historian eripuraisuuden tasaavan voiman elokuva kuitenkin näyttää. Sisällissodan hävinneiden punaisten lapset laitetaan kansakoulussa marssiharjoituksiin "huonon aineksen" kitkemiseksi, samaan aikaan kun isejä viedään muilutettavaksi metsiin. Tämän päivän kaikelle turtuneessa maailmassa on vaikea kuvitella joutuvansa poliittisten näkemystensä vuoksi oikeasti hengenvaaraan.

Kuvaavaa poliittisen ja muun taistelun turhuudelle kuitenkin oli Akselin toteamus "kaiken raadannan turhuudesta" ennen kuolemaansa menetettyään kolme poikaansa sodassa ja kaksi veljeään sisällissodassa. Akselin elämän ja muiden Koskeloiden elämän mitta kun oli juuri työ ja sen merkittävyys ja kaiken parantava voima.

Mieleen heräsi toivomus Koskeloiden saagan jatkamisesta 50-luvulta aina näihin päiviin asti. Entistä turhempaa kun raadanta olisi ollut, kun 60-luvulla olisi pistetty pellot vielä pakettiin.

Tänä laihana kotimaisena draamaelokuvan vuonna on ihme, jos Koivusalo ei kakkososallaan Pohjantähdestä saa Jussia, sillä tämä elokuva kestää aikaa.