Luettua: Pablo Neruda: Isla Negran runot: Runoilijan matkassa vuosisadan melskeistä syvän siniseen rauhaan
Pablo Neruda kuuluu niihin runoilijoihin, jotka ovat maineensa veroisia. Hänen runonsa todellakin ovat erinomaisia. Itse olen pitänyt niistä jo vuosikymmeniä sitä mukaan kun olen lukenut Nerudalta suomennettuja teoksia.
Pentti Saaritsan kääntämät Nerudan aiemmin suomentamattomat Isla Negran runot eivät poikkea Pablon aiemmasta tarusta. Kirjailijan myöhäiskauden runoissa riittää syvyyttä ja tavattoman helposti ne lukijalleen antautuvat.
Naisten naurettaja Pablo (joskin naimisissa oleva) oli myös ottanut ja rakastunut vaimonsa veljentyttäreen ja kirjoitellut tälle rakkausrunoja viimeisinä vuosinaan, mutta niitä kohurunoja en kyllä tästä kokoelmasta löytänyt. Valitettavasti.
Neruda käyttää paljon samoja kielikuvia runoissaan, kuten meri, eri värit ja kaupungit ja kylät. Silti tähän ei väsy. Runot ovat melankolisia, mutta niistä löytyy aina toivon ja kaihon kipinä. Hän näkee tavallisissa ihmisissä kauneutta. Ei niinkään älymystö- tai hienostopiireistä, vaikka itsekin oli diplomaatti.
Synkimmillään Pablo on kirjoittaessaan yhteiskunnallisistä aiheista, kuten Chilen epävakaasta demokratiasta ja pettymyksestään kommunismiin Stalinin ja Maon kynsissä. Pablo oli matkustellut mies, mutta selvästi kaipasi aina takaisin Chileen. Sieltähän hän joutui vasemmistolaisuutensa takia useamman kerran pakenemaan.
Paljon Nerudaa ja espanjankielistä runoutta suomentanut Saaritsa ei epäonnistu tässäkään teoksessa. Runot on valittu hyvin yhteensopivaksi joukoksi, josta vain harvoin löytyy hutirunoja.
Kommentit
Lähetä kommentti