Kirja-arvostelu: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja
Maria Roiha on kirjoittanut Parviaisesta järkälemäisen elämäkerran Jumalan rakastaja. Ahmaisin kirjan muutamassa päivässä. Sen verran vetävää tekstiä Roiha on kirjoittanut.
Jussin lisäksi hänen elämäänsä on kommentoineet ystävät ja sukulaiset. Siis he, jotka jäivät jäljelle Jussin legendaarisen blogin paljastusten jälkeen. Sitä ennen oli kuitenkin aika, jolloin Jussi tunsi kaikki ja kaikki halusivat tuntea Jussin.
Jussin julkisuuskuva on ollut aina ristiriitainen, mutta syvimpään alhoon se joutui, kun Jussi päätti muokata itsestään vastenmielisen hahmon. Senkin sen takia, ettei hänelle tarjottu teatteritöitä, joita hän janosi. Jussi päätti sitten vetää kaiken vessasta alas. Nyt Jussi on ainakin julkisuudessa elänyt hiljaiseloa viimeiset vuodet.
Vastoin Parviaisen yhä negatiivista julkisuuskuvaa elämäkerta maalaa Jussista yllättävän positiivisen kuvan. Onneksi. Eiköhän tätä miestä ole jo lyöty riittävästi. Toivoisin, että Jussi saisi vielä yhden suuren näyrelmän näyttämölle. Mutta en tiedä, antavatko kulttuuripäättäjät koskaan hänelle anteeksi.
Harmi tietysti onkin se, että ne jotka eivät Jussista pidä, eivät ole suostuneet kirjaan sanomaan yhtään mitään. Siinä jää sitten se toinen puoli sanomatta Jussin elämästä. Esimerkiksi lapsista ainoastaan vanhin poika on jotain kommentoinut, vaikka hän ei ole koskaan isänsä kanssa elänyt.
Kirja kyllä tuo esiin myös Jussin elämän tärkeimmän puolen eli taiteellisen työn. Teatterikorkeakoululle ja Turkalle omistetaan runsaasti tilaa ja se on toki mielenkiintoista luettavaa. Turkka itse luisteli Jumalan teatteri paskanheitosta selville vesille, mutta Parviainen kantoi siitä kovimman hinnan menettäen käytännössä teatteriuransa.
Ja Jussin vallankumoukselliset näytelmät 1980-luvulla saavat nekin tilaa. Nykyäänhän teatteriakin vaivaa tietty uskaltattomuus ottaa rajusti kantaa mihinkään. Jussilla sitä ongelmaa ei ollut, mutta se on sitten maksanut mahdollisuuden enää tehdä töitä.
Ja kuten Jussi mainitsee, sama vaivaa myös teatterikritiikkiä. Hesarin Jukka Kajava saattoi ennen tuhota näytelmän yhdellä kritiikillä, mutta hän sentään uskalsi ottaa kantaa. Tosin tämäkin kirja näytti, että hän käytti tuota valtaa myös väärin. Jussi mainitsee Kajavan myös himoinneen häntä ja Kajavan olleen palavasti rakastunut Turkkaan.
Omalla tavallaan Parviaiseen pystyn samaistumaan, vaikka en ole värikäs ihminen enkä mikään johtajatyyppi. Verkoistumisessa varsinkin olisi parantamisen varaa. Itselleni esimerkiksi erot romahduttavat maailmani joka kerta totaalisesti ja itsekin kasvoin paikkakunnalla, jossa ei taidetta ymmärretty. Silti minulla on pakottava tarve kirjoittaa kuten Parviaisella.
Kommentit
Lähetä kommentti