Kansan rakkaus on katoavaista
Kaikki me Euroviisuja seuraavat eurooppalaiset muistamme, kun suomalainen Lordi-yhtye voitti Euroviisut 2006. Suomen voitto tai edes kunnon sijoittuminen Euroviisuissa kun on ollut yhtä todennäköistä, että Suomi voittaisi jalkapallon EM-kisat.
Niin Lordi vain voitti ja yhtyettä juhlittiin kuin urheilusankareita ikään tuhatpäisen kansanjoukon edessä. Lordin kunniaksi nimettiin jopa aukio Rovaniemellä. Kaikki olivat kavereita ja mitä tahansa he tekivätkin, niin kansan rakkaus oli taattu.
Niin vain kävi, että alas tultiin. Näin on tapana käydä, kun menestyksestä on kyse. Lordi-elokuva oli floppi ja pian levyt eivät myyneet Suomessa, eikä oikein keikatkaan. Kansan rakkaus hävisi, mutta velat jäivät. Jopa levy-yhtiö oli antamassa kenkää vai antoiko peräti. Parin levyn jälkeen todettiin, että tämä monsterheavy-vitsi on nyt nähty. Emme me enää tätä halua.
Näin kertoi Lordista tehty dokumentti, jonka katsoin tällä viikolla.
Lordi ei uransa aallonpohjassa tullut varmaankaan ajatelleeksi, että kaikesta hylkäämisestä ja päähänpotkimisesta huolimatta hän on onnekkaiden joukossa.
Suurin osa muusikon tai minkään muunkaan taiteilijan urasta haaveileva ei pääse alkua pidemmälle. Mikään ei ole jäätävämpää kun tulla hylätyksi jokaisen taiteen portinvartijan toimesta. Useimmille se on vain todellisuus, ettei pääse kansan rakkaudesta havittelemaankaan. Edes tullakseen kansan hylkäämäksi.
Vaikka suomalaiset hylkäsivätkin suosikkinsa, niin Euroopassa Lordi on vetänyt keikkapaikkoja täyteen. Se todistaa sen, ettei suomalaisten taiteilijoiden kannata ajatella, että jos ei menesty Suomessa, että se olisi kaiken loppu. Se saattaa jopa alku, jos rohkeutta riittää lähteä Suomesta muualle.
Euroopassa suomalaisuus on eksoottista. Yhtä lailla menestys ulkomaillakin vaatii onnea, sitkeyttä, mutta piirit eivät ole niin pienet kuin Suomessa. Taiteen kerjäläinen Suomessa voi olla jotain muuta muualla.
Niin Lordi vain voitti ja yhtyettä juhlittiin kuin urheilusankareita ikään tuhatpäisen kansanjoukon edessä. Lordin kunniaksi nimettiin jopa aukio Rovaniemellä. Kaikki olivat kavereita ja mitä tahansa he tekivätkin, niin kansan rakkaus oli taattu.
Niin vain kävi, että alas tultiin. Näin on tapana käydä, kun menestyksestä on kyse. Lordi-elokuva oli floppi ja pian levyt eivät myyneet Suomessa, eikä oikein keikatkaan. Kansan rakkaus hävisi, mutta velat jäivät. Jopa levy-yhtiö oli antamassa kenkää vai antoiko peräti. Parin levyn jälkeen todettiin, että tämä monsterheavy-vitsi on nyt nähty. Emme me enää tätä halua.
Näin kertoi Lordista tehty dokumentti, jonka katsoin tällä viikolla.
Lordi ei uransa aallonpohjassa tullut varmaankaan ajatelleeksi, että kaikesta hylkäämisestä ja päähänpotkimisesta huolimatta hän on onnekkaiden joukossa.
Suurin osa muusikon tai minkään muunkaan taiteilijan urasta haaveileva ei pääse alkua pidemmälle. Mikään ei ole jäätävämpää kun tulla hylätyksi jokaisen taiteen portinvartijan toimesta. Useimmille se on vain todellisuus, ettei pääse kansan rakkaudesta havittelemaankaan. Edes tullakseen kansan hylkäämäksi.
Vaikka suomalaiset hylkäsivätkin suosikkinsa, niin Euroopassa Lordi on vetänyt keikkapaikkoja täyteen. Se todistaa sen, ettei suomalaisten taiteilijoiden kannata ajatella, että jos ei menesty Suomessa, että se olisi kaiken loppu. Se saattaa jopa alku, jos rohkeutta riittää lähteä Suomesta muualle.
Euroopassa suomalaisuus on eksoottista. Yhtä lailla menestys ulkomaillakin vaatii onnea, sitkeyttä, mutta piirit eivät ole niin pienet kuin Suomessa. Taiteen kerjäläinen Suomessa voi olla jotain muuta muualla.
muistan silloin kun lordi voitti..samaan aikaan iloitsin siitä, että suomalaisena saimme tunnustusta, vaikka en itse bändistä niin välittänyt erityisemmin, mutta siinä vaiheessa se oli sivuseikka, pääasia, että voitto tuli..
VastaaPoistamutta äkkiä se alamäki sit tulikin, ettei koko bändistä oo kuulunu..
Lordin euroviisuvoitto tuli otolliseen aikaan, kun koko kilpailu oli muuttunut pöhöttyneeksi, muoviseksi kiiltokuvapoppailuksi. Pidän Lordin voittokappaleesta, etenkin kitarariffi on yksi ärhäköimmistä suomalaisessa rockissa, mutta luulen, että muutamaa vuotta aiemmin se ei olisi ollut mahdollista. Eikä ehkä enää uudestaankaan.
VastaaPoistaTomille taisi iskeä voiton jälkeen kaikkivoipaisuuden tunne, tai John Fogerty -syndrooma, että itse voisi huolehtia kaikesta ja musiikin tekeminen jäi sivuasiaksi ja syntipukkeja etsitään kaikista muista paitsi itsestä. Toivottavasti Tomi ei tunne katkeruutta yhtä pitkään kuin Fogerty: hyvillä biiseillä bändillä olisi vielä annettavaa Suomen markkinoillakin, kunhan jättää ravintola- ja leffabisnekset asiansa osaaville.
Kyllähän tuo dokumentti antaa turhan synkän kuvan bändistä, kun kuvataan tylsistyneitä ilmeitä katsomossa, joten ymmärrän Tomin ärtymyksen sitä kohtaan.
En varsinaisesti ole koskaan ollut Lordi-fani. Kyseinen genre ei vetoa minuun millään tavoin. Lähinnä vain mietin, miten nopeasti kansan suosikki aina hylätään. Mutta näinhän tämä homma menee.
VastaaPoistaVeikkaan, että nyt jos ne lähettävät sen kehitysvammaisten bändin, se voi hyvinkin sijoittua Euroviisuissa viiden parhaan joukkoon. Suomesta ei Euroviisuissa pärjätä kuin erikoisuudella. Toisaalta esim. Ranska ja Italia eivät ole pärjänneet ikuisuuksiin, vaikka heitä pidetään suurina musiikkikansoina.
Oli toi dokumentti joo synkimmästä päästä. Toisaalta jos lasket dokumenttiryhmän kuvaamaan, niiin ainakaan itse en haluaisi rajoittaa heidän näkemystään, vaikka se ei miellyttäisi itseään.