Rukous

Tänään vietetään Rukouspäivää. Kyseisen päivän merkitys on jäänyt minulle vieraaksi. Pitäisikö rukouspäivänä rukoilla erityisen paljon vai mitä?

Sen voin paljastaa, että itsekin olen elämässäni joitakin kertoja rukoillut, vaikka en ole uskovainen siinä mielessä kuin se käsitetään. Mutta elämän syvimmissä alhoissa kuin viina, sauna ja terva eivät ole auttaneet, on ollut käännyttävä jonkin korkeamman puoleen toivoen, että sellainen olisi edes olemassa. 



En oikeastaan koskaan ole rukoillut itselleni mitään, mutta muiden puolesta kyllä. Toiveeni eivät ole kyllä heidän suhteensa rukoilunkaan avulla onnistuneet. Jälkeenpäin ajatellen toiveeni heidän suhteensa ovatkin saattaneet olla itsekkäitä, eivätkä sellaisia toiveita, jotka olisivat olleet heille itselleen hyväksi. Esimerkiksi toive siitä, että kuolemansairas ihminen eläisi tuskien keskelläkin, koska en kestä menettää häntä, on itsekkyyttä.

Täysin omaksi hyväkseen rukoilu tuntuu vieraalta ajatukselta. Ihminen on omien toiveidensa täyttämä ja rukoilu sitä varten, että joku suurempi auttaisi niiden toteuttamisessa ei kyllä kuulosta aidolta paremman toivomiselta. Oikeastaan kun ihmiselämässä on kyse sattumasta. Tapaat jonkun sattumalta, hän katoaa elämästäsi ja sattumalta taas tapahtuu jotain uutta. Sattumalta synnyt ja sattumalta kuolet. En usko, että kohtalo sinänsä määrittää kenenkään elämää. Kyse on tapahtumien vastaanottamisesta.

Uskonnottomien on helppo ajatella, että rukoilu on turhaa touhua. Mutta jos ihminen tietää rukoilla jonkin asian puolesta, hän todennäköisesti tietää, miten hän voisi omaa tai muiden elämää parantaa. Se ei sinänsä ole lainkaan huono asia. Jotenkin vierastan taas sellaista rukoilua, joka on elämän ainoa asia. Se tuntuu jotenkin jo ympäröivän elämän kieltämiseltä. Pahinta mitä voi itselleen tehdä, on kiistää kokonaan todellisuus.