Elämä kirjaksi

Eräs tietty henkilö on jo pidemmän aikaa yrittänyt saada minua kirjoittamaan kirjaa. Muutaman runokirjan olen kirjoittanutkin, mutta hän kannustaa minua kirjoittamaan minusta itsestäni proosaa. Koen tehtävän jotenkin vaikeaksi, vaikka useat runoni pohjautuvat oman elämäni tapahtumiin.

Hän puhuu siitä, että minun pitäisi jättää kaikki ikävät tapahtumat taakseni ja kirjoittaa siitä, että miten selviydyin kaikesta. Hän uskoo, että ihmiset haluaisivat lukea siitä. Hän sanoo, että kirjan nimi voisi olla Tie selviytymiseeni.

No, ehkä itse pidän hieman dramaattisemmasta nimestä. Ja ihminen selviytyy ja nousee aina uudelleen, kunnes kuolee. Ihmisen elämä on draaman kaari, jossa ei ole lakeja. Ja jossa rakkaus ja sota asuu jokaisessa ihmisessä.

En tiedä, arvostaako sitä jotenkin itseään liian vähän, kun ei itse jaksa uskoa siihen, että ihmiset jaksaisivat kiinnostua elämästäni. Kaikki ihmiset kun luulevat olevansa ainutlaatuisia ja elämäkertansa kiinnostavan kaikkia. Tietysti elämässäni on ollut vaiheita ja olen kohdannut ihmisiä, joita vain harvat ovat kohdanneet.

Onneksi kirjallisuudessa kaiken ei tarvitse mennä niin kuin oikeassa elämässä. Aikoja ja tapahtumia voi vaihtaa. Tärkeintä lienee se kiinnostavuus. Elämässäni on riittänyt nousuja ja laskuja. Kaikkia en edes muista, mutta kaikista olisi kerrottava. Ja jotkut ovat jääneet mieleen, vaikka ei edes haluaisi. Ja en ole kultalusikka suussakaan syntynyt, vaikka joskus olen saanut kaiken helposti, mutta joskus en jotain taistelemallakaan.

Jälleen olen yhdessä elämäni käännekohdassa.

Mutta se aloittaminen on pirun vaikeaa. En koe proosaa omaksi lajikseni. Riittääkö edes kärsivällisyys. Jos aloittaisi kirjan kertomuksina ja katsoo sitten mitä siitä syntyy. Paljon olen elämässäni juhlinut, mutta itseäni liian vähän. Paljon olen myös elämässäni tuhlannut. Rahaa, rakkautta, lahjakkuuttani ja aikaa. Tuhlaamisen ajan on pakko loppua.