Sielu lepää Dostojevskin vieressä

Olo on väsynyt, eikä se johdu vain liiasta vodkasta ja Baltika-oluesta. Pietarista kerrotut ylisanat eivät ole ylisanoja. Ylitsepursuava oli kaupunki pojalle, joka ei ole ennen käynyt miljoonakaupungissa. Neljän päivän reissulla ehti nähdä pintaraapaisun kaupungista, mutta jotain sentään. Koska Pietari on omalla tavallaan sekalainen kokoelma kaikkea, niin taitavat olla nämä muistiinpanonikin.

Jo Pietarin liikenne riittää lamauttamaan. Hotellistamme hotelli Moskvasta saimme seurata autojen, trollikoiden ja raitiovaunujen virtaa Nevski Prospektille päivin ja öin. Paitsi silloin kun sillat nostettiin muutama tunniksi yöllä ylös. Mutta jotain maagista liikenteen seuraamisessa oli. Saatoin seurata ikkunasta sitä minuuttitolkulla. Maagista kaupungissa on muutenkin. Osin lamauttavaa, osin innostavaa. En osaa selittää. Minuun vetoaa ehkä venäläinen fatalismi ja herkkyys.

Suomalaiset peloteltiin Pietarin taskuvarkaista ennen matkaa jo säikyiksi, mutta itse en heidän uhrikseen joutunut, kenties ehkä sattumalta, sillä käytimme metroa liikkumiseen. Se on ainoa järkevä tapa mielestäni liikkua Pietarin keskustassa, vaikka tungoksessa on helppoa päästä omaisuudestaan.

Yksi mielenkiintoinen tapa pietarilaisilla oli, Pietarissa kävellään avoimesti kaljapullo kädessä kadulla. Suomessa siinä vaiheessa tulisi leimatuksi pahemman sortin juopoksi. Pietarissa ei tuntunut olevan juuri lainkaan lihavia ihmisiä ja aika suomalaisen näköisiltä vaikuttivat. Tosin varsinkin pietarilaisnaiset tuntuivat näykkivän ruokaansa. Reppanamiesten aika taitaa olla Venäjällä ohi, sillä nuoret miehet olivat hyvinpukeutuneita naisista puhumattakaan. Tukkamuoti tuntui nuorilla miehillä olevan mallia kevyt takatukka.

Kerjäläisiäkin näkyi, mutta pääkaduilla oli siistiä, tosin sivukaduilla meno nopeasti muuttui. Limusiineja näkyi, mutta paljon vanhan kunnon Ladojakin. Tuntui, että Pietarissa hieman rumemmillakin miehillä oli kauniit naiset, Suomessahan sellainen on sula mahdottomuus. Tupakoitsijoille Pietari avaa mahdollisuuden tuntea itsensä ihmiseksi, sillä Venäjällä tupakkalait eivät ole vielä kantautuneet.

Itseltänikin kysyttiin useamman kerran jotain sen verran paikallisen oloinen ilmeisesti olin, joskus ymmärsin, joskus en. Mutta yrityksiini suhtauduttiin hyväntahtoisen kunnioitettavasti. Kerran sanoin haluavani maksaa, mutta tajusin hetken päästä, että sanoin venäjäksi haluavani itkeä. Tilannehuumoria ja ehkä vielä tottakin.

Mutta palvelukulttuuri ei ollut neuvostoaikaista, mitä nyt metron lipunmyyjämummoilla ja muilla arvonsatuntevilla virkamiehillä. Rajavartijanaisilta ei juuri hymyä herunut ja rajabyrokratia väsytti. Ihme on, jos se suunnitelma päästä Helsingistä Pietariin kolmessa ja puolessa tunnissa joskus toteutuu. Miliiseihin ei onneksi tullut tarkemmin tutustuttua, joka aamu pitivät ratsiaa hotellin edessä ja tuntuivat aina pysäyttelevän hienoimmat autot.

Mutta paikallisten kanssa ei hermo mennyt, vasta paluumatkalla teini-ikäisten keski-ikäisten naisten kikattaessa takana koko matkan. Onneksi konduktöörinä oli vallan mainio stand-up-koomikko. VR saisi maksaa hänelle extrapalkkaa. Sen sijaan liian pienistä ravintolavaunuista miinusta. Istuminen siellä oli sula mahdottomuus. Pietarissa kävi näemmä samaanaikaan julkkiksiakin. Juha Veijonen tepasteli junaan hieman jälkeeni.

Ai niin, hotellin siivooja jopa viikkasi pyjamanikin, mikä on minulle suurin kohteliaisuuden osoitus. Tippiä jätinkin runsaasti. Suomalaisten kitinä raivostutti myös, en edelleenkään ymmärrä, miksi pitäisi matkustaa, jos kaikki on kerran Suomessa paremmin. Hauskin oli moite hissien hitaudesta, hotellissa kun oli Koneen hissit.

No, jatketaan...

Tässä sitä poseerataan itsensä Puskinin patsaan juurella Puskinin kotimuseon pihassa. Ehkä jonain päivänä -runoilija mestarin opissa. Valitettavasti sisällä ei saanut kuvata, mutta suosittelen museota. Jo hienon audio-opastuksen takia. Pietarissa miehillä kuuluu olla mustat nahkatakit, niinpä olen sonnustautunut niin kuin pitääkin.

Viipuri tuntui ankealta paikalta ainakin junasta nähtynä.

Vauhtilada.

Jotkut kaipaavat yhä Neuvostoliittoa. Neukkukamaa ei oikein löytynyt. Ainakaa aitoa. CCCP-paita sentään sekä Dom Knigasta Majakovskin alkukielinen runokokoelma.

Pahempi kuin Pekka Herlin. Pietari Suuri toruu poikaansa, ennen kuin kertoman mukaan tapatti hänet heikkoutensa takia. Tämä oli muistaakseni jonkin taidemuseon ulkoseinässä.

Metroon menossa.

Kulkukissojen kohtaaminen. Yksi hellyttävä kulkukoira oli erään hautausmaa-luostarin sisäänkäynnissä, sinne oli muutkin elämän kerjäläiset hakeutuneet lähimmäisen rakkauden toivossa.

Nukuttaisiko? Rekonstuoitu vankiselli Pietari-Paavalin linnoituksesta.

Sputnikin näköiskappale avaruus- ja rakettitekniikan museosta Pietari-Paavalin linnoituksessa. Suosittelen. Pahus soikoon siellä olisi ollut kuulemma kauppa, jota en löytänyt.

Pietari on Romanovien kaupunki ja heidän muistonsa voi aistia. Joskin oli tuntui tukalalta, kun ajattelee, että luut lepäävät vain tuollaisen marmoriarkun sisällä. Muistaakseni tässä on Aleksanteri III:en puoliso Maria, joka pääsi vihdoin lepäämään miehensä viereen jokin aika sitten.

Näkymää öiselle Nevalle. Neva on jokena jättiläinen minulle, joka pidin Kymijokea Amazonina.

Nevski Prospekt ei nuku koskaan.

Mikäs muukaan voisi Pietarista löytyä kuin Prisma.

Venäläistä lähiötunnelmaa. Asemia oltiin selvästi kunnostettu.

Lisää kuvia Pietarin reissusta löydätte kuvasivuiltani.

Ja vielä vähän vanhaa kunnon Alla Pugatsovaa kuunneltavaksi.