Design-Suomi?

Yksi suomalaisten hellimmin vaalituista myyteistä on se, että Suomi olisi designin kärkimaa. Designia Suomesta. Meistä on hienoa ajatella, että näin pienestä maasta on lähtenyt niin monta suurta.



Pelkäänpä, että siihen voi tulla samanlainen kolhu Berlusconin toimesta niin kuin ruokaan ja arkkitehtuuriinkiin. Kukaan ei kiistä Iittalan tai Marimekon menestystä, vaikka Marimekolla tosin taitaa mennä nyt huonommin. Nämä ovat suomalaisia ikoneita vielä vuosikymmeniksi eteenpäin.



Mutta kuinka monta alaa seuraavallekaan tulee yhtään nuorta suunnittelijaa mieleen? Itse en saa pinnistelyjenkään jälkeen mieleen kuin ikuisen nuoren Stefan Lindforsin ja Paola Suhosen. Stefaninkin viimeinen saavutus taisi olla käyttökelvoton muovipullo sekä dildo, joka ei ainakaan ex-pornotähti Rakel Liekin mukaan edes toiminut.



Designvaatteet, kalusteet yms. eivät voi olla tavaratalohinnoissa, sen ymmärtää jokainen, mutta vaivaisiko suomalaista designiä sama elitistisyys niin kuin montaa muutakin taidemuotoa Suomessa. Marimekko, Iittala, Fiskars ja muutama muu ei ikuisuutta jaksa kannattaa mainetta. Varsinkaan kun mitään vallankumouksellista uutta ei heiltäkään ole tullut. 50- ja 70-luvun ideoiden varassa tässä tietysti mennään monessa muussakin asiassa.



Mutta ei sitä räisky ideat maailmallakaan. Ikea hallitsee miten lystää, mitähän keksivät sitten, kun joka koti on jo sisustettu Ikean tavaroilla. Siirtyvät valloittamaan maailmaa todennäköisesti retroikealla.



Ehkä design voisi löytää uutta tuulta purjeisiin, jos alkaisivat tekemään käyttökelpoisempia tavaroita, siihenhän Ikeankin menestys halvan hinnan kanssa perustuu. Esimerkiksi Marimekon jokapoika-paidasta saa pulittaa Marimekon keskustan putiikeissa yli 60 euroa. Vähän liikaa, vaikka tuote olisi kuinka kotimainen. Siinä vaiheessa suuntaan Prismaan tai Anttilaan.



----------------------------



Töissä on nyt taas ollut mielenkiintoisia hommia. Tänään kävin Ahmed Ladarsin Mämmi-kirjan palkintoseremoniossa. Kirja voitti nimittäin kansainvälisen keittokirjapalkinnon. Täytyykin olla ulkomaalta lähtöisin, että ymmärtää kotimaisen ruokaperinteen arvon. Hattua hänelle. Meillä kyllä löytää kohta ennemmin bhutanilaisen ravintolan kuin kotimaista ruokaa mielikuvituksella tarjoavan ravintolan.



Olen myös metsästämässä ekotukihenkilöitä. Saa nähdä löytyykö ensimmäistäkään. Aika harvassa paikassa on edes mahdollisuus kunnon kierrätykseen paperia lukuun ottamatta.



Jutta Urpilainen kohahdutti blogissaan toteamalla kaikkien alle 3000 euroa ansaitsevien olevan pienituloisia. Minusta hän on aivan oikeassa, jos noilla tuloilla asuu pääkaupunkiseudulla. Täällä on vaikeaa saada palkkaa riittämään, puhumattakaan että saisi sen 1 300 euroa, mikä yleensä on katsottu pienituloisuuden rajaksi.



Taas olen myös ollut nenä kirjoissa kiinni. Sain juuri luettua Robert Capan kirjan Sotakuvaaja. On niin väärin, että joku osaa kuvata ja kirjoittaa niin hyvin. Mies taisi olla hullunrohkeiden sotajournalistien kantaisä. Hän jopa hyppäsi mukaan Normandian maihinousun ensimmäiseen aaltoon. Työssään hän myös kuoli Vietnamissa. Capan kaltaisten seikkailijoiden aika taitaa rintamilla olla ohi. Ensinnäkin kaikki sodat ovat mitä  monimutkaisempia sisällissotia ja sotaa käyvät maat vaalivat julkisuuskuvaansa tarkemmin kuin Capan aikoina.

Mutta kuvata mies osasi kuin Jumala.



En ole Capa, mutta tässä syksyinen synkkyyteni. Pääsettehän tunnelmaan.