Joku voitti sodan, mutta kuka antaisi anteeksi

Toisen maailmansodan syttymisestä tuli kuluneeksi 70 vuotta. Silloin natsi-Saksa hyökkäsi Puolaan. Sodan veteraanit käyvät vähiin, joskin jokunen ensimmäisen maailmansodan veteraanikin taitaa vielä sinnitellä.



Toisesta maailmansodasta on pitkä aika, mutta silti siitä kirjoitetaan niin paljon, että tuntuu, ettei siitä niin kauheasti aikaa ole. Itsekin on sen verran vanha, että muistaa mainiosti, kun sodan päättymisestä tuli kuluneeksi puoli vuosisataa. Silloin jokainen vähänkin vanhempi lehti alkoi julkaista 50 vuotta sitten palstaa.

Näyttävimmin sotaa ovat muistelleet puolalaiset. Ymmärrettävästi. Puolalaisten katkeruuskin on ymmärrettävää, sillä muistaakseni 20 prosenttia kansasta tuhoutui toisessa maailmansodassa. Saksalaisten ystäviä he eivät ole vieläkään sen paremmin kuin venäläisten, jotka jakoivat Puolan Saksan kanssa. Tosin Puola-raukka on jaettu historian saatossa useaan kertaan.



Riideltykin on vuosipäivän kunniaksi. Venäläiset haluavat ymmärrettävästi tunnustusta Saksan kaatamisesta. He antoivat suurimman uhrin fasismin tuhoamisessa. Ja kärsivät suurimmat tuhot. Osoittaa vain huonoa muistia, jos he eivät tunnusta jakaneensa Natsi-Saksan kanssa Itä-Eurooppaa.



Länsiliittoutuneet eli Iso-Britannia ja Usa taas eivät tunnu arvostavan Venäjän panosta Saksan kaadossa. Normandian maihinnousu juhlallisuuksiin taidetaan kutsua ennemmin Saksa paikalle toisin kuin Neuvostoliiton perillistä Venäjää.



Hävinneelle Saksalle on langennut ainoa katujan ja vaikenijan rooli. Saksalaiset eivät taida uskaltaa edes omassa maassaan millään tavalla muistella sotaa. Onko sitä käsiteltykään muuten kuin taiteen kautta. Saksalaiset eivät uskalla näyttää vieläkään näyttää minkäänlaista kansallistunnetta muuta kuin sallitulla tavalla urheilukisoissa. Saksalaisten on käytävä laskemassa seppeleitä ja pyytämässä anteeksi. Syystäkin.



Mutta ovatko länsiliittoutuneet pyytäneet anteeksi täysin turhia asutuskeskusten pommituksia. Esimerkiksi Dresden tuhottiin täysin hieman ennen sodan loppua. Todistin omin silmin, kuinka Frauenkirchenia kunnostettiin vielä aivan 90-luvun lopulla. Näiden asutuskeskuspommitusten  tavoitteena oli murtaa siviilit, mutta kuten tiedämme, sota jatkui silti katkeraan loppuun asti.



Toinen maailmansota aiheutti valtavalla tuhollaan sen, että Länsi-Euroopassa ollaan eletty poikkeuksellisen pitkää rauhan kautta. Saksan militaristinen perintö on lähes täysin hävinnyt samoin kuin vuotuiset sodat Ranskaa vastaan ja Saksa on nyt miltei sovittelevin maa Euroopassa, vaikka sen kansainvälinen valta ei ole missään suhteessa sen kansainväliseen taloudelliseen valtaan. Itä-Euroopassa toinen maailmansota jatkui käytännössä 90-luvun alkuun, ennen kuin he vapautuivat rautaesiripun ikeestä. Jos vieläkään ovat jaloillaan.



Saksa tosin osoittaa halukkuuttaan taas suurvalta-asemaan. Se on lähettänyt aseellisia joukkoja Afganistaniin, jossa Saksan joukot ovat tainneet ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan olla aseellisessa taistelussa.



Jos muutkaan maat eivät myönnä todellisia asioita toisen maailmansodan suhteen, ei sitä ole täysin tehty Suomessakaan. Tai oikeastaan on tehty radikaaleina 60- ja 70-luvulla, mutta nyt elämme uuskonservatiivista aikaa sodan suhteen. Sodassa ei ole tehty yksinkertaisesti virheitä ja kukaan ei ole Suomen hyökkäyssotaan jatkosodassa syypää.



Suomi oli Saksan liittolainen, mutta Suomessa ei koskaan kirjoiteta asiaa tasan tällä termillä. Suomi taisteli fasistisen valtion rinnalla ja kävi sankarillista selviytymistaistelua talvisotaa lukuun ottamatta valloitussotaa. Tosin täysin diktatuurista Neuvostoliittoa vastaan. Itsenäisyys säilyi, koska miehet kestivät rintamalla ja maksoivat hengellään ne virheet, mitkä poliittiset päättäjät ja osin sodanjohtokin tekivät.



Ehkä kuitenkin elämme Euroopassa toiset 70 vuotta rauhan aikaa, mutta taitaisi olla jo 70 vuoden jälkeen hyväksyä historialliset tosiasiat puolin ja toisin.

Sotaa ja rauhaa tämäkin Rautatientorilta.