Teatterissa: Humiseva harju Helsingin kaupunginteatterissa: Se loppumaton koston ja rakkauden kierre

Kuva: Hkt/Robert Seger

En ole koskaan lukenut Emily Brontën Humisevaa harjua kirjana, joten en tiennyt mitä odottaa, kun astuin sisään Helsingin kaupunginteatteriin. Tiesin hänen olevan sisarussarjan yksi kirjailijoista, joka eli suojattua elämää isänsä pappilassa. Kirjoitti silti yhden väkevimmistä teoksista kirjallisuuden historiassa.

Helsingin kaupunginteatterin Humiseva harju on sujuva näytelmä. Se ei souda tai huopaa missään vaiheessa. Se vie vääjäämättä traagista loppuaan kohden. Orpopoika Heathcliffin ja parempisukuisen Cathyn rakkaustarina on eräs klassisimpia tragedioita. 

Nimittäin epäsäätyinen rakkaustarina, joka ei ainakaan Emily Brontën elinaikana 1800-luvun alkupuolella voinut päättyä onnellisesti, jos kohta edes nykyäänkään. Ainakaan, jos mies on se köyhempi osapuoli, kuten tässäkin näytelmässä.

Julmaahan se on kun rakastavaiset erottaa raha Cathyn valittua miehekseen varakkaamman miehen Edgarin, joka sinänsä rakasti vaimoaan, joka rakasti taas toista miestä ja tuijotteli nummea taulutelevisiosta. Hienosti nykyaikaan soljutettu näytelmä muuten väliajan jälkeen. 

Koko näytelmä on täynnä epäonnistuneita rakkaustarinoita ja rakastamisen puutetta. Cathyn isä ei rakasta poikaansa Hindleyta, joka taas kostaa sen Heathcliffille, joka vaurastuttuaan taas kostaa takaisin kaikille. Cathyllekin. Ironista kyllä. Cathyn isä rakastaa kaikkia muita, paitsi omaa poikaansa. Sellainenkin on mahdollista.

Jo Clifford on kirjoittanut eriomaisen tulkinnan itse kirjasta. Tässä näytelmässä kaikki on menetystä, olematta silti yleisöä kurjistuttavaa kurjuutta. Ihme kyllä näytelmässä on paljon huumoria. Mikä olisikaan parempaa huumoria kuin huumori tragedian kynnyksellä.

Kuva:Hkt/Robert Seger

Näytelmän puitteet ovat hyvät. Suuri näyttämö on varsin niukasti kalustettu, mutta se palvelee tarkoitustaan eli liikettä, jota näytelmässä toden totta riittää. Katsomon sekaan vedetty liuska tuo näyttelijät vielä todella lähelle. Näyttelijöille tuli varmasti kunnon lenkki tehtyä vajaan kolmen tunnin aikana. 

Valaistus palvelee räväköillä väreillään tarinaa ja ennen kaikkea musiikille iso kiitos. Musiikki soljuu aivan huomaamatta koko esityksen läpi olennaisena osana näytelmää. Eritoten mieleen jäi alkoholisoituneen Hindleyn juoppolaulu, jonka sanat olivat suorastaan koskettavat. Hittikamaa. Äänitehosteet tulivat "satasella" ulos myös. Meinasin saada sydänkohtauksen, kun pistooli paukahti.

Näytelmän pääparin näyttelijät tai muutkaan näytelmän näyttelijät eivät ole aivan tunnetuimmasta päästä, vaikka ovatkin tehneet paljon rooleja teatterissa. Heidän naamansa eivät ole kuluneet televisiossa ja mielestäni se antaa itse tarinalle tilaa. Oona Airolan (Cathy) ja Markus Järvenpään (Heathcliff) työskentelyssä ei ole moitteen sijaa, eikä muidenkaan. 

Näytelmän loppukohtaus on itsessään ikimuistoinen. Valo yhdistää toisiaan kohti ojentuvat rakastavaiset näyttämön vastakkaisilta laidoilta. Kuolemassa he lopulta yhdistyivät, kuten nummilla silloin alissa. Romanttistahan tuo on.

Jos jotain jäin kaipaamaan niin ehkä syvempää pureutumista Heathcliffin hahmoon. Esimerkiksi hänen äkillinen sosiaalisen statuksen nousu jäi kirjaa lukemattomalle arvoitukseksi.Tämä koston ja rakkauden sekä köyhyyden repimä mies kun on mielenkiintoisempi hahmo kuin Cathy, jonka ympärillä näytelmä pyörii.