Erään sankarin kuolema

Kuva: ryandunn.tv

Hölmöilyohjelma Jackassin yksi tähdistä nimeltään Ryan Dunn kohtasi matkansa pään viime viikolla. Alkoholi ja 200 kilometrin tuntinopeus auton ratissa olivat liikaa tempputähdellekin selviydyttäväksi. Dunnin kuolema kohosi nopeasti otsikoihin jopa Suomessa. Jackass taitaa yhä olla suositumpi kuin suomalainen kopionsa Duudsonit.



Ja nuoren ihmisen dramaattinen kuolema on aina uutinen, varsinkin kun tämä näyttää 70-luvun rockjumalalta partoineen kuten Dunn näytti.

Toisin kuin ennen tähtien kuolema oli aina salaperäinen, niin nyt mikään ei pysy kauaa salassa. Ei kestänyt kuin kotvan, kun Dunnin ryypiskelyilta ennen onnettomuutta tuli ilmi. Siitä piti huolen sosiaalinen media, Dunn nimittäin itse päivitti kuvan twitteriin illastaan. Verikokeet sun muut varmistivat loput.

En kannusta ketään ajamaan kännissä autoa, tuskin Dunn eläessään itsekään olisi tehnyt näin, mutta Jackass-tähdiltä voi tuskin odottaa pyhäkoulumaista käytöstä, ja ilmeisesti Amerikassa on muutenkin kännissä autoilun kynnys huomattavasti matalammalla kuin täällä ja Suomessa sentään jää rattijuoppoja runsaasti kiinni. Ei ihmisen kuoleman arvoa vähennä se, että hän on tehnyt virheen, tässä tapauksessa niinkin kauhistuttavan, että vei ystävän mukanaan.

Dunnin merkitystä kulttuurimme on vähätelty. Ei hän mikään Mozart ollutkaan. Oman merkittävän panoksensa hän silti antoi maailmallemme, vaikka ei ennen kuolemaansa ollut edes Jackass-tähdistä tunnetuin. Hänestä taitaa tulla tosi-tv:n ensimmäinen nuorena kuollut legendatähti, vähän niin kuin tosi-tv:n James Dean, kun kohtalossakin on yhteneväisyyksiä. Molemmat eivät ehtineet kasvaa aikuiseksi.



Tosi-tv-tähdet todistavat meille, että voisimme itsekin olla tähtiä. Siksipä heidän oletetaankin käyttäytyvän kuin tavallisten ihmisten ja harvoin he meidät pettävät. He riitelevät, juovat ja tekevät muutakin tyhmää. Heitä saa riepotella ja haukkua vapaasti, heillä ei ole edes taiteilijan titteliä suojanaan, joka ainakin ennen suojasi pahimmalta. Ja jos joku keksii yli kymmenen vuotta kestäneen tosi-tv:n salaisuuden saa vapaasti kertoa.

Niin kauan kuin on viihdettä ja korkeakulttuuria, kriitikot pysyvät korkeakulttuurin puolella ja vähintäänkin osa kansasta rakastaa törttötähtiään. Ja kun he kuolevat, on heilläkin oikeus tulla arvostetuiksi ja surruiksi. Todellinen sureminen kuuluu kuitenkin vainajan läheisille, vaikka television kautta luulemme ihmisen tuntevankin.