Miksi emme hae apua?

Hiljattain luin uutisen, jonka mukaan Suomessa vuosittain ihmiset eivät hae oliko peräti satojen miljoonien edestä sosiaaliapua, joka heille lain mukaan kuuluisi.

Tämä on mielestäni huolestuttavaa. Moni takertuu mielummin pikavippikierteeseen, kun hakee sosiaalihuollosta apua. Selvää on, että nykypäivänäkään harva nauttii sossusta käynnistä. Ainakaan ne, joille se ei ole elämäntapa. Lippua ja lappua täytyy täyttää ja järkevän ihmisen täytyy myös esiintyä riittävän nöyränä, että sosiaalivirkailija heltyisi harkinnanvaraisiin tukiinkin.

Kaupungissa tuskin harvalla on ongelma hakea etuuksia, mutta ymmärrän hyvin, että pikkukunnassa, jossa kaikki tuntevat toisensa, ei noin vain marssita sosiaalihuoltoon. Tyhmäähän se on, miksi elää kurjuudessa, jos vaihtoehtoja on. Mutta monella meistä on yhä ylpeyttä jäljellä, vaikka sitä tätä nykyä on muserrettu vähän jokaiselta.

Voisin kuvitella, että varsinkin vanhemmilla ihmisillä on vaikea kynnys hakea niitä etuuksia, jotka heille kuuluvat. Heidät on opetettu pärjäämään omillaan ja heidän lapsuudessaan sosiaalihuoltoon liittyi varmasti lukemattomia nöyryytyksiä, joita ei enää välttämättä ole olemassa.

Esimerkkinä köyhä leskirouva on voinut elää koko elämänsä miehensä varassa ja kun miehestä aika jättää, leskirouva on pahassa pulassa. Häntä neuvotaan tietenkin katsomaan netistä neuvoa, mutta hän ei välttämättä sitä hallitse.  Ja lapsillakaan ei ole välttämättä aikaa tai kiinnostusta auttaa.

Niin tai näin. On surullista, että jotkut käyttävät järjestelmää hyväksi ja toiset eivät halua sitä, mikä heille kuuluu.