Rakkaus, herkkyys ja kutsumus

Katsoin tänään Johnny Cashin elämästä kertovan elokuvan I walk the line. Cash on ollut yksi suurista sankareistani. Häneen on helppo niiden ihmisten samaistua, joiden elämä ei ole aina ollut ruusuilla tanssimista. Minuun kun nämä yksinäiset amerikkalaiset sankarit vaikuttavat aina. Heissä on jotain, joka tekee heistä ikimuistoisia.Heillä on taustallaan lisäksi upea tarina. Toki aina julkisuutta varten suoraviivaistettuja.

Elämässä voi pärjätä suoraselkäisenä virheitäkin tehden, mutta ottaen niistä ainakin lopulta myös vastuu. Cash onnistui myös muuttamaan elämänsä pohjalla olevasta pillereiden ja viinan turvottamasta kehäraakista yhdeksi arvoistetuimmista muusikoista ikinä. Cash on myös niitä miehiä, joiden herkkyys on käsin kosketeltavaa, mutta ei millään tasolla "epämiehekästä".

Useampi teema elokuvasta nousi mieleeni: päällimmäisenä rakkaus, herkkyys ja kutsumus.

Johnny Cashin ja June Carterin rakkaustarina todistaa, että rakkaudella on mahdollista muuttaa kaikki, vaikka se ajoittain mahdottomalta tuntuu ajatella. Ja että kaksi ihmistä voivat oikeasti olla tarkoitettu toisilleen tässä maailmassa. June Carterin rakkauden avulla Cash pääsi irti aineista ja oppi rakastamaan myös itseään. Sellainen kärsivällinen rakkaus on kultaakin arvokkaampaa. Se on jotain sellaista, mitä ei voi millään muulla asialla korvata. Tosin Cash kävi pohjalla, ennen kuin oli itse valmis muutokseen. Cash ymmärsi, että lopultakin perhe ja rakkaus on arvokkaampaa kuin itsensä tuhoaminen. Anteeksi täytyy antaa yhtä paljon itselleen kuin muillekin. Ensiksi kai täytyy rakastaa itseään, kun voi rakastaa muita.

Cashilla itsensä tuhoaminen juonsi juurensa juonsi lapsuudesta. Cash oli rakkaudettomaksi jäänyt veljensä kuoltua. Ja kärsi syyttömänä syyllisyydestä. Ei saanut kotoaan koskaan kannustusta ja rakkautta ainakaan isältään. Kuinka moni muukin ihminen kärsii samasta asiasta? Ja kuinka monta ihmistä tuhoutuu vailla rakkautta ja petettynä? Kuinka moni kärsii arvottomuuden tunteesta, joka estää nauttimasta mistään, edes menestyksestä? Eikä sen menestyksen tarvitse olla edes kuuluisuutta

Herkän ihmisen on vaikea kasvaa myös eheäksi paikoissa, joissa herkkyyttä ei arvosteta. Itse asiassa harvassa paikassa. Kuten jo sanoin, Cashissa on jotain sellaista herkkyyttä, mikä ei ole imelää ja teennäistä vaan niin kovin totta. Herkkyyttä joutuu niin monesti peittelemään vieläkin, koska ainakaan miesten maailmassa se ei ole vieläkään suotavaa.

Cashilla oli vahva kutsumus musiikin esittämiseen. Oikein mitään muuta hän ei kai osannutkaan. Minusta kutsumus johonkin on tärkeimpiä asioita tässä maailmassa. Ei tarvitse olla pappi tai lääkäri. Kutsumusta voi tuntea vaikka perheeseensä, ympäröivään yhteisöönsä tai mihin tahansa, joka vain tekee onnelliseksi. Kutsumus ei tosin aina tee onnelliseksi. Se voi yhtä tehdä onnettomaksi, jos ei kutsumustaan saa toteuttaa. Tai kutsumuksesta voi hävitä intohimo, jolloin siitä tulee arkipäiväistä.

Loppujen lopuksi Cashin tekee muistettavaksi ääni. Joka on aito ensimmäisestä sävelestä lähtien. Siinä ei ole mitään nuorin jolpin uhoa, vaan sellaisen ihmisen ääni, joka tietää mitä elämä on.

Pahimmillaan ja parhaimmillaan.