Made in Britain

Britannia kärsii tällä hetkellä tulvista ja Gordon Brown pääsi pitkän odotuksen jälkeen pääministeriksi. Niinpä onkin hyvä pohtia hetken brittiläisyyttä. Minä tykkään jollakin tapaa hirveästi briteistä, vaikka en yhtään henkilökohtaisesti tunnekaan. Niinpä teenkin analyysin muista lähteistä saaduilla tiedoilla.

Ensiksikin minusta brittien tapa kutsua toisiaan sanoilla "love" tai "mate" on tosi suloista. Yritäpä täällä Suomessa kutsua vähänkin tuntemattomampaa ihmistä kullaksi tai kamuksi, niin saat joko turpaasi tai syytteen vihjailevasta käytöksestä.

Briteistä tulee mieleen myös hyvät tv-sarjat ja musiikki. Katselin jokin aikaa sitten Näkemiin vaan muru -tv-sarjaa. Mieleen tuli, että Suomessa ei ole vakavaa draamaa tehty duunareista vuosikymmeniin. Täällä tv-perheet ovat aina keskiluokkaa, ikäänkuin duunarit eivät televisiota katsoisi. Ja hallitsevat britit muidenkin tv-ohjelmien teon. Komediasarjat ovat hyviä ja historiallista draamaa eivät muut oikein osaa tehdäkään.

Brittiläinen rock on sinänsä nykyisin enää ehkä myytti joitakin hyviä bändejä lukuun ottamatta, mutta 90-luvun puolivälissä kuuluin Oasiksen, Blurin, Pulpin ja Verven vannoutuneisiin ihailijoihin. Vieläkin kylmät väreet kulkevat selkäpiissä, kun kuulee näiden yhtyeiden musiikkia radiosta.

Brittiläisyydessä pidän myös lad-kulttuurista, voisiko sen nyt suomentaa jätkäkulttuuriksi. Briteissä miehet saavat olla vielä miehiä, kun ehkä täällä pohjoismaissa miehet on tehty jo hieman munattomiksi.

Itse olen aika perinnetietoinen ihminen ja pidän historiasta. Pidän siis briteissä heidän tietoisuudestaan vanhoista perinteistä ja tavoista. Toisaalta itse inhoan kaikkea paskantärkeyttä, tärkeilyä ja teeskentelyä, joten laskettakoon perinnetietoisuuteen kaikki tämän ulkopuolelle jäävät asiat.

Negatiivisiksi asioiksi Britanniasta laskettakoon vieläkin vahva luokkajako, humalassa ympäri maailmaa riehuvat nuorten miesten porukat (itse spottasin sellaisen Tallinnasta) sekä thatcherismin tekemä tuho hyvinvointiyhteiskunnassa. Mutta kaikesta huolimatta rule britannia vaan, ainakin jalkapallossa. Toivoisin niin, että Englanti varsinkin voittaisi jotain pitkän taistelun jälkeen.

PS. Brittiläisyydestä puheen ollen, tänään olen menossa ystävän kanssa Villapakkaan. En ole lähdössä Emmerdalen kuvaukseen, vaan meillä on täällä Vantaalla oikein brittipubi.  Lomakin hupenee uhkaavasti. Onneksi olen saanut edes nukuttua hiukan paremmin kuin muuten.  Enpä tiedä, toisaalta on kiva mennä taas töihinkin. Siellä odottaa vain taas vuosi samoine ikuisuusongelmineen, jotka ei liity niinkään työyhteisön ongelmiin kuin näihin samoihin ongelmiin, joita on joka kaupungissa. No, täytyy lietsoa itseensä tässä taas uskoa työkavereiden ja muiden ihmisten takia.

Olisi vain kiva, jos joskus omatkin suunnitelmat alkaisivat pikkuhiljaa toteutua työnkin lisäksi, enkä aina vain hakkaisi päätäni seinään. Syyllinen olo on siitä, kun en ole saanut kirjoitetuksi omia tekstejä maalla olon ulkopuolella. Olen jotenkin tukossa, ulos tulee vain kehnoja tekstinpätkiä, jotka ei tyydytä edes itseäni muista puhumattakaan. Joskus tulee mieleen ote eräästä Jim Morrisonin runosta. Se meni jotenkin näin  "Missä ovat ne juhlat, jotka meille luvattiin".

Niinpä.