Berliinin muuri suojana...itseltään

Viikonloppuna kävin erään mukavan henkilön luona lipittämässä viiniä ja puhumassa henkeviä. Kyllä, siis minäkin osaan juoda viiniä sivistyneesti kun haluan. Keskusteltiin monista asiosta ja sain "päteä" tiedoillani. Yleensähän siinä vaiheessa ihmiset kaikkoavat ympäriltäni, mutta ei onneksi tällä kertaa :) Juttelimme muun muassa siitä, miksi ihmiset ovat niin varautuneita ja sulkeutuneita. Jotenkin varuillaan, kun aina jotain pahaa tapahtuisi tai aina haluttaisiin jotenkin hyötyä.

Itse kuulun niihin hyväntahtoisiin hölmöihin, jotka haluavat antaa muille ihmisille itsestään itseään säästelemättä. Monesti on saanut kärsiäkin tästä ominaisuudesta, kun en ole oppinut kasvattamaan muuria itseni ja muun maailman väliin. Muutenhan tässä maassa ja kai muissakin länsimaissa on Berliinin muuri yhä pystyssä, kun puhutaan miten muihin ihmisiin suhtaudutaan ja miten paljon itsestään annetaan. Toki olen yrittänyt hokea itselleni, että ala nyt aina päästä heti ihmisiä lähellesi ynnä muuta, mutta ei se tunnu minulta luonnistuvan. Siinä mielessä olen itsekin sulkeutunut, että harva todellista minääni tuntee. En välttämättä edes itsekään.

Roolien vetäminen tekee ihmiset onnettomaksi. Rooleja on töissä ja jopa kotona. Roolithan suojelevat ihmistä, on helppo olla pelle tai sitten vaikka ressukka. Toista ihmistä ei vain lasketa lähelle. On perheitä, joissa ei ole koskaan oikeasti puhuttu toisilleen. On avioliittoja, joita pidetään yllä vain sen takia, ettei osata olla yksin. Itsekin haluaisin oppia edes yhden roolin, joka suojelisi itseänikin. Mutta en ole tätäkään taitoa oppinut.

Minulle ihmiset ovat samanlaisia olin sitten "siviilissä" kotona tai töissä. Useampikin ihminen on minulle töissä sanonut, että sinun kanssasi on niin mukava tehdä töitä ja jutella, kun olet niin inhimillinen  ja jaksat aina auttaa muita. Toivottavasti ei kuulostanut omahyväiseltä, sillä se ei ollut tarkoitus. En ole vain keksinyt muutakaan tapaa elää elämääni. Kun olen iloinen niin olen ja iloinen ja sitten kun surullinen niin surullinen. En voisi elää missään tunnehaudassa. Kuulun siihen ihmistyyppiin, joka antaa itsestään paljon, mutta jonka on vaikeaa ottaa tukea ja apua muilta vastaan. Vaikka sitä olisi tarjollakin.

Ihmiset pelkäävät olla itsensä kanssa. Ja jos pelätään itseään, on mahdotonta oikeasti olla kenellekään mitään. Tutkimusmatka omaan itseensä estetään keksimällä koko ajan toimintaa tai pahimmillaan vaikka juopottelemalla joka päivä. Työ on loistava keino paeta itseltään, kun on vielä yleisesti hyväksyttyä. Itsekin olen sitä yrittänyt siinä onnistumatta. En tiedä, pelätäänkö , että huomaa olevansa tyhjä. Ettei tiedä mihin on menossa. Tarkoituksettomuuden tunne iskee jossain vaiheessa jokaiseen. Ei pysty ymmärtämään, mistä tässä kaikessa on kyse. Ja eihän sitä voikaan tietää, sillä loppujen lopuksi elämässä ei ole järkeä.

Ihmisten täytyisi antaa itselleen lupa tuntea enemmän. Ei kontrollin menettäminen hetkeksi merkitse sekoamista. Heti jos joku ei käyttäydy hyväksyttyjen normien mukaan, hänet halutaan jättää omaan rauhaansa. Ikäänkuin tunteiden tunteminen olisi rikos. Ja erehtyminen toisista ihmisistä.

Charles Bukowskin runokirjan takakannessa oli hyvä toteamus. "Jotkut ihmiset eivät koskaan sekoa. Kuinka hirvittävää heidän elämänsä täytyykään olla". Voiko asiaa enää paremmin sanoa? Kuinka monta elämätöntä elämää maailmassa on eletty (tai oikeastaan kuoltu), kun ei ole annettu itselleen lupaa elää ja tehdä virheitä? Tai tunteet on tukahdutettu pettymysten vuoksi? Se on jotain äärettömän surullista.