Kirja-arvostelu: August Strindberg - Inferno

 

August Strindberg on kirjallisuuden suuria nimiä, mutta niin vain on myönnettävä etten ole hänen kirjojaan lukenut aiemmin. Nyt olen. Luin Infernon. 

Raflaava nimi ei tuota pettymystä. Strindberg todella on sekaisin kuin seinäkello. Hän luulee, että hänet tapetaan sähköllä sekä tekee alkemistisia kokeita, joilla ei ole mitään todellisuuspahjaa. Vaikka nykyään on vaikea päästä mielisairaalaan, Strindberg olisi päässyt.

Sinänsä Strinbergin hulluuden omituinen odysseia silti kuitenkin toimii. En osaa selittää miksi. Teksti on sekavaa ja kirjan rakennekin, mutta jollain kummalla tavalla tämä soppa toimii. Strindbergin tuskassa ja tuhossa on jotain ajatonta ja aitoa. Pääosin tapahtumat sijoittuvat Pariisiin, mutta tapahtumat sijoittuvat ympäri Eurooppaa.

Naisvihasta jo aikanaan syytettyä Strindbergiä ei ainakaan tässä kirjasta voi naisvihasta moittia. Tässä kirjassa mies vihaa eniten itseään ja korkeintaan kollegoitaan, joiden hän epäilee yrittävän murhata hänet. Hän jopa tuntee helliä tunteitaan toista vaimoaan kohtaan, josta on eroa tekemässä Pariisissa tehden alkemistisia kokeitaan. 

Lähteepä peräti tämän (vaimonsa) sukulaisten elätiksi, jotka sietävät miestä pienen tyttären takia. Strindbergin ihmisvihassa on heikkokin kohtansa, oma pieni tytär, jota Strindberg ei inhoa, vaikka tällä on tapana keskeyttää hänen askareensa. 

Strindberg käy ilmiselvästi vahvaa sisäistä kamppailua ja hän ymmärtää itsekin olevansa romahduksen partaalla. Sellaisen olotilan kuvaajana hän on kyllä parhaimmasta päästä. Kuolemaansa Strindberg sai odottaa kyllä vielä yli 10 vuotta tämän 1800-luvun lopussa valmistuneen teoksensa jälkeen.