Pitkän päivän matka valoon

Kuva: Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Teatterilla on parhaimmillaan ainutlaatuinen vaikutus ihmissieluun. Tuollaisen ainutlaatuisen hetken koin, kun kävin katsomassa tai oikeastaan tuntemassa Pitkän päivän matka yöhön -näytelmän Kansallisteatterissa. "Mikä roolitus, mikä näytelmä", olivat vanhemmat rouvat naistenhuoneessa kuulemma sanoneet ja vaikea on olla yhtymättä mielipiteeseen.



Pitkän päivän matka yöhön on Eugene O´Neilin klassikkonäytelmä. Sen kantaesitys oli 1956 (ihme kyllä Ruotsissa), mutta amerikkalaiset eivät ole koskaan ymmärtäneet omia lahjakkuuksiaan ennen kuin Euroopassa on huomattu heidän nerokkuutensa. Kurt Nuotion ohjaus oli mielestäni kiitettävän uskollinen, sekä näytelmän tapahtuma-ajalle, että näytelmän herkkyydelle.



Kerrotaan, että O´Neill kirjoitti tätä omaelämänkerrallista näytelmää kyyneleet silmissä. Se on helppo uskoa. Yhden perheen hajoamista yhden päivän aikana ei voi kirjoittaa kuin jostain syvältä, omasta tuskasta. Omaelämänkerrallisuus selittänee näytelmän pituuden lähes kolme ja puoli tuntia. Joku voisi ajatella, että mitä piinaa, mutta kun katselee hyvin kirjoitettua näytelmää ja hyviä näyttelijöitä, aika kului kun siivillä.



Joku voisi myös ajatella, että miten joku jaksaa katsoa perhehelvettiä noin kauan. Näytelmissä on kuitenkin se etuoikeus, että niissä vuosikymmenien kyteminen on mahdollista tiivistää yhteen näytelmään, yhteen päivään. Mutta näytelmän perheitä on paljon. Niitä perheitä, jossa vanhempien odotukset eivät löydä lasten edellytyksiä ja joissa kylläkin on rakkautta, mutta rakkauden alla turrutetaan tunteita mitä moninaisimmilla tavoilla. Perheitä, joissa ei kohdata, vain ollaan. Revitään syviä haavoja. Paljon vihaa, mutta pian katuvia sanoja. Ei aina niitäkään.



Perheen isää James Tyronea, itsensä myynyttä entistä näyttelijää, näytteli Esko Salminen. Häntä on vaikea kuvitella pieneen rooliin ja vaikka rooli olisikin pieni, Salminen näkyy ja kuuluu. Jo mahtavan äänensä ansiosta. Ja Salminen hallitsi suvereenisti tätäkin näytelmää. Terhi Panula perheen äitinä Mary Tyronenena ei ollut lainkaan huono, rooli on vain kirjoitettu pienemmäksi, vaikka tämän narkomaaniäidin ympärillä näytelmä pyöriikin. Eero Aho, perheen kyynisenä ja juopottelevana esikoispoikana James Tyrone jr:na  teki myös hyvän roolin, samoin kuin Jussi Nikkilä, sairastelevana kuopuspoika Edmundina.



Mutta ennen kuin sorrun suurempiin ylisanoihin ja lavennan liikaa, niin tämä näytelmä vaikutti minuun henkilökohtaisesti. Omassa elämässä olen ajautunut hetkittäin James Tyrone jr:ksi. Kyyniseksi hepuksi, joka etsii kaikesta huonoja puolia. Toisaalta olen niin kuin Edmund, sairaalloinen, mutta seikkailuja kaipaava poikanen. Ja myös kuin James Tyrone, ikuinen lupaus, joka ei koskaan lunasta odotuksia, vaan tyytyy siihen, mikä sujuu ja onnistuu.



Näytelmässä ei hiljaisia hetkiä ollut. Siksi ehkä lopun hiljaisuus kertoi kaiken, kun perhe katseli toisiaan, kaukaa ja hiljaa. Kuin sanoen, että hiljaisuudessa ja etäisyydessä on uuden alku.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kansallisteatterin tarjonnasta odotan myös Rainer Werner Fassbinderin Petra von Kantin katkeria kyyneliä. Ensi-ilta näyttäisi olevan joulukuussa.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuolemasta on tullut karnevaaliviihdettä. Tämän hukkuneen mallipojan Niko Niemen kuoleman uutisointi on ollut irvokasta luettavaa. Olemme nyt ylittäneet jo sen kynnyksen, että kuolleista tehdään julkkiksia. Jos he vain sattuvat olemaan kiinnostavia kuolleita. Kauniita ja nuoria.



Yhtä irvokasta on ollut seurata Arto Paasilinnan sairastelua ja siihen liittyvää uutisointia. Ensin mies jahdataan heikkoon kuntoon ja sitten vielä toivotellaan hänelle voimia.