Elokuva-arvio: Klaus Härö - Ei koskaan yksin: Suomen Schindlerin lista

 

Kun olin aikani jonotellut kirjastosta Klaus Härön Ei koskaan yksin -elokuvaa, sain sen nyt vihdoin katsottua. Elokuvan ensi-iltahan oli jo viime vuonna. 

Saavutus sinänsä, että joku dvd on niin suosittu, että sitä joutuu jonottamaan kirjastosta. Minähän katson mielummin elokuvat dvd:nä kuin suoratoistona. Se on toiseksi parasta elokuvateatterin jälkeen, joissa minulla ei ole juuri varaa vierailla.

Elokuvaa kehuttiin pääsääntöisesti (muistaakseni) ja se oli Suomen mittakaavassa myös lippuluukuilla menestynyt. Siitäkin huolimatta, että Israelin pommitus Gazaan oli kuumimmillaan, eivätkä juutalaiset suosituimmillaan. 

Ja kallis. Liekö tämän elokuvan takia sen tuotantoyhtiö meni konkurssiin aivan hiljattain pahasti velkaantuneena. No alalla on vaikeata ja näyttelijätkin niitä jokaisessa elokuvassa ja sarjassa olevia lukuun ottamatta työttöminä.

Eihän siitä mihinkään pääse että vvähän tällaiselta köyhän miehen Schindlerin listalta tämä elokuva tuntui. Tosin päähenkilö Abraham Stiller oli itsekin juutalainen ja yritti pelastaa Suomeen pelastautuneita juutalaisia joutumasta natsien kynsiin uudelleen. 

Hän onnistuikin pääosin, mutta tunsi syyllisyyttä niiden kahdeksan uhrilampaan vuoksi, jotka lähetettiin Natsi-Saksaan. Vaarana oli että Suomen omatkin juutalaiset olisi passitettu Saksaan, mutta sodan tuulet ehtivät tulla väliin.

En tiedä miten paljon elokuva nojaa tositapahtumiin, mutta tämän Valtiollisen poliisin päällikön ja natsi-sympatisoijan Arno Athonin ja Abrahan Stillerin kauna tuntuu vähän päälleliimatulta, joskin Athonia näyttelevä Kari Hietalahti on heittämällä elokuvan paras näyttelijä. Athini kävi jopa elokuvassa tilaamassa juutalaisten karkoituksen ja nöyristelemässä Saksassa kuin suomipoliitikot Washingtonissa konsanaan. 

Stilleriä näyttelevä Ville Virtanen vetää roolin aavistuksen jäykästi. Lisäksi Stillerin vanhan miehen maski oli aika karmaiseva kuten Suomessa yleensäkin maskeeraus vanhaksi ei tunnu onnistuvan. Muut elokuvan näyttelijät jäävät karikatyyreiksi.

Kuvaus on upeaa, sillä elokuvassa on ainainen syksy, pimeys tai sumu vähintään. Enää ei tarvitse palokunnan letkullakaan sadetta tehdä. Digihommelit on selkeästi kaivettu mukaan ja ne kyllä edelleen huomaa, kun vertaa vanhaan kunnon filmiaikaan.

Mutta kaiken kaikkiaan katsottava elokuva. Ei pitkästyttävä mutta ei sen katsottuaan ihastuksestakaan värise. Elämme uutta antisemitistä aikaa, siihen saumaan osuva elokuva.