Kirja-arvio: Raija-Leena Rekilä: Osasto 6 - Tositarinoita suljetulta

 

Nykyäänhän mielisairaalan suljetulle osastollekin pääsy on jo lottovoitto, mutta ennen, kun mielenterveyspalveluita vielä sai suljetulla sitten vietettiin kauan aikaa, ellei loppuelämää. Itse en ihme kyllä ole vielä joutunut suljetulle, mutta olen käväissyt siellä muuten. 

Silloin ennen ei potkittu heti ulos kun se on mahdollista ja uutta sisään. 

Kuvaavaa on, ettei kirjan osastoakaan ole enää olemassa. Hoitojärjestelmä ei vielä ennen käynyt eloonjäämiskamppailuaan olemassaolostaan. Nyt ketään ei todellakaan pidetä lukkojen takana piilossa pois ihmisten silmistä. Ainakaan laitoksissa.

Raija-Leena Rekilän omista kokemuksistaan mielisairaalan sairaanhoitajana kirjoittama Osasto 6 - Tositarinoita suljetulta on riemastuttava kirja. Jos tällaista sanaa nyt voi käyttää, mutta ei mielisairaus pelkkää harmaata surua ole. Siinä on sävyjä.

Potilaat vaikuttavat kirjassa suorastaan sympaattisilta, vaikka monella on takanaan traagista elämää ja hoitamattomia sairauksia, kuten skitsofrenia ja masennus. Pahimmillaan täysin lamauttavia sairauksia. Puhumattakaan somaattisista sairauksista.

Ihmisethän pelkäävät hulluja, vaikka hullu pelkää yleensä enemmän ns. terveitä. Ennen lääkkeitä mielisairaat toki saattoivat ollakin väkivaltaisia ja arvaamattomia. Lääkkeet ovat mullistaneet alan, mutta eivät tuoneet vain onnea. Nythän mielisairaat enimmäkseen sitten kulkevat zombieksi lääkittyinä terveiden keskuudessa, koska mielisairaalapaikkojakaan ei ole. 

Sijoittaisin Rekilän tarinat potilaistaan johonkin 80- ja 90-luvuille. Voin olla väärässäkin. Potilaiden yksityisyyden suojelemiseksi tietenkin tapauksista täytyykin olla aikaa. Näkisin myös Rekilän ajalleen aika edistyksellisenä hoitajana. 

Haaskuudelta tuntuu monen potilan elämä olleen. Tietämättömyydellä ja lähipiirin häpeällä on ollut osuutta, ettei hoitoon ole päässyt. Tietenkin moni ei myös tunne olevansa sairas, vaikka eläisi harhoissaan. Nehän ovat mielisairaalle totta. Ja niiden kanssa joutuu myös hoitaja elämään.

Raija-Leenan kaltaisia ihmisiä soisi olevan enemmän hoitoalalla, ihmisiä, jotka osaavat ottaa ihmiset ihmisenä, ei tietynlaisina ennen kuin he ovat vasta arvokkaita hoidettavia. Tämähän koskee varsinkin päihde- ja mielenterveysongelmista kärsiviä.