Kirja-arvio: Lasse Laaksonen - Viina, hermot ja rangaistukset 1918-1945: Viinaa ja hermoromahduksia!

 

Lasse Laaksosella on taito kirjoittaa historiasta elävästi. Samoin kuin Teemu Keskisarjalla oli ennen kuin ryhtyi poliitikoksi. Toivottovasti Lasse Laaksonen pysyy politiikasta erossa. 

Hänen kohta 10 vuoden takainen Viina, hermot ja rangaistukset - kirjansa  on katsaus sotiemme historiaan upseerien henkilökohtaisten ongelmien valossa, on monella tapaa mielenkiintoinen pakkaus. 

Tämän yli 600 sivuisen järkäleen parissa ei tullut aika pitkäksi. Siinä on jotain ihmeellistä imua. Upseerien riitely ja sekoilu koukuttaa. 

Joidenkin komentajien hermot eivät pitäneet rintamalla vaikka heidän ei tarvinnut edes katsella vihollista kiväärin piippua pitkin. Hermoja lepyteltiin sitten milläpäs muulla kuin kuningas alkoholilla. Joillekin se oli ongelma jo rauhan aikana.

Koko sotilasylijohto kietoutui eriskummallisella tavalla marsalkka Mannerheimin ympärille. Tämä halusi pitää langat käsissään ja pitää myös suosikkiensa puolta, vaikka syytä ei enää olisi ollut. Inhokkina olon sai tuntea nahoissaan. Sotaa kuitenkin johdettiin Mannerheimista huolimatta.

Upseerien kahnaukset juonsivat juurensa jo itsenäisyyden jälkeisestä kilpailuasetelmasta tsaarin Venäjän upseerien ja jääkäriupseerien kesken. Hehän olivat hetken sotineetkin vastakkaisilla puolilla ensimmäisessä maailmansodassa. 

Suomessa oli myös käytössä omituinen upseeriarviointi-järjestelmä, jossa upseerit estoitta haukkuivat jopa kavereitaan. Nämä paperit ovat onneksi säilyneet. 

Upseereissa oli vahvoja ja omalaatuisia persoonia, jotka tuskin selvittäisivät nykypäivän psykologisia testejä. Mutta torjuntavoiton he silti onnistuivat saamaan kahdessakin eri sodassa. 

Monet saivat tylyt potkut jatkosodan loputtua armeijasta. Poliittisistakin syistä, kun komento Suomessa vaihtui jyrkästi vasempaan eduskunnassa.

Oli pakko laittaa varaukseen kirjastosta Laaksosen uusin kirja, jossa käsitellään sotilasylijohdon tunnehistoriaa sotien aikana.