Hymyilkää, saatana!

Pultsari istahti viereeni ratikassa. En säikkynyt kuten useimmat, enkä yrittänyt kääntää päätäni pois. Se olisi ollut turhaakin, sillä pultsari puhui minulle jo istahtaessaan.

Hän kyseli huolestuneena tai kiinnostuneena ongelmasta, että voiko sama ihminen olla olemassa useammassa elämässä. Kysymys oli kiehtova, enkä osannut antaa tyhjentävää vastausta miehelle. Taisin sanoa jotain, että yhdessä elämässäkin on riittämiin. Jos eläisi useammassa elämässä, tulisiko siinä kiirekin. Kaksoiselämän viettäjiä löytyy, taisin sentää rohkaista miestä.

Keskustelu tyrehtyi, sillä minun oli jäätävä pois melkein seuraavalla pysäkillä. Tapahtunut ei ole kirjoituksenaiheena tämän enempää.

Seuraan nimittäin Kari Peitsamon tviittejä. Hänellä ne ovat värikkäitä, eivätkä kerro vain itsestään kuten monella muulla tviittaajalla. Yhdessä vaiheessa Peitsamo kuittasi tviittinsä loppumaan Hymyilkää, saatana! käsitellessään yhteiskunnamme kaksinaismoralistista vaatimusta tapahtumien ikeessä vain hymyillä, kun saa kenkää, kun on köyhä.

Aina pitäisi irvistellä Jokerin hymyä menemään, koska vaadimme positiivista asennetta. Positiivinen asenne ratkaisee! Yms. yms. Ennemminkin se ratkaisee, että miellytät oikeita ihmisiä. Muille ihmisille ei sitten täydy esittää positiivisuuden häivääkään.

En ymmärrä, miksi suomalaisia väitetään tympeäksi kansaksi, kun täällä, jos missä täytyisi nykyisin olla positiivinen pistettiin nekkua vasten mitä tahansa. Aina kehutaan, kuinka jollakin on positiivinen asenne. Jopa vanhusten pitäisi hyppiä vanhainkodissa hymyillen, kun heitä leikitetään pallolla. Vanha ja sairas ei saa olla.

Mikään murheessa soutaminen ei ole ideaali tapaa elää, mutta mikään ei ärsytä enemmän kuin tekopositiivisuuden jatkuva vaatimus. Jotkut ihmiset elävät mielummin koko elämänsä positiivisuuden vaatimuksissa, ennen kuin suostuvat näkemään ongelmia ympärillään tai kieltävät ne, koska täytyy hymyillä, muuten ei ole tekopositiivisuuden hengessä menestyjä.