Luettua: Janne Raninen: Selliläppää vankilasta: Traagisia ja koomisia tarinoita selleistä
Minua ovat aina kiinnostaneet kirjat vankilasta. Varsinkin jos kirjat ovat kirjoittaneet vangit itse. Tähän kategoriaan kuuluu 23 vuotta vankilassa istuneen Janne Ranisen kirjoittama Selliläppää vankilasta.
Teos on kertomuskokoelma Ranisen kokemasta pitkän vankilauransa aikana. Nyt mies on muuten vapaana koevapaudessa.
Lyhyet kertomukset kirjassa ovat pääasiassa hauskoja sattumuksia, mutta traagisiakin sävyjä löytyy. Esimerkiksi tapauksessa, jota Raninen todisti. Vankitoveri menehtyi epilepsiakohtaukseen, koska ei saanut ajoiss apua. Eli korjaamiseen varaa löytyy yhä vankilaoloista.
Tuo korjaamisen vara välillä aiheuttaa koomisiakin tilanteita. Sörnäisten vankilassa kun aikanaan ei löytynyt selleistä vessoja, vaan ulostepalju, joka tietenkin tyhjennettiin vain tiettyinä aikoina. Paskanhajuun kyllästyneet vangit viskoivat sitten muovipussissa ulosteensa ikkunasta pihalle.
Tragikoomista sen sijaan on vankien himo päihteisiin. Himo on aiheuttanut mitä uskomattomimpia keinoja piilottaa kamaa, jopa omaan perseeseen. Sillä keinolla usein huumeet vankilaan saapuvatkin. Sellikaverien himoa huumeisiin käytetään myös huumorin lähteenä tehden huumeidenhimoisille källejä.
Vankilaelämään kuuluu tietynlainen keplottelu, sillä vapauksia ei ole tehdä juuri mitään. Ja mitäs muuta vankilassa olisi kuin aikaa miettiä niitä keinoja, joilla elämäänsä saa extraa esimerkiksi pornon muodossa.
Rakkaudella tai ainakin seksillä on keinonsa. Minulle uutta oli myös se, että nais- ja miesvangitkin ovat päässeet puuhailemaan keskenään. Homostelu on taas Suomen vankiloissa kiellettyä toimintaa vankien koodistossa.
Ranisen mukaan vartijat suhtautuivat ennen vanhaan kohtalaisen ymmärtävästi jopa kamanvetoon ja juopotteluun vankilassa, jos ei örveltänyt ja häirinnyt muita. Nythän vankilassa tupakanpolttokin on jo kortilla, kun polttaa saa vain ulkoillessa.
Kirja sopii ihmisille, joita kiinnostavat vankilat ja vankien elämä. Ranisen tapa kirjoittaa kun eroaa monista muista ex-konnista, jotka rehvastelevat väkivaltaisuudellaan ja menneellä elämäntyylillään. Raninen ikäänkuin katsoo sivusta vankilaa, vaikka itse istuikin vankiloissa.
Mikään Papillon kirja ei ole, mutta tarjoaa väylän vankilamaailmaan ihannoimatta kuitenkaan jengielämää ja väkivaltaa tai edes huumeita.
Itse luin Elukkatehtaan kun olin Sukevalla istumassa tuomiota, jotenkin helpotti ihan helvetisti, kyllä Suomen linnat silti on, pohjoismaiden itseasiassa, asiallisia paikkoja verrattuna es espanjaan missä sinun täytyy ostaa vessapaperista lähtien kaikki.
VastaaPoistakamanhimossa ei ole mitään koomista, tragiikkaa senkin edestä. Tekstissäsi oli muutama kohta joista plajastuu se seikka että ihmiset jotka eivät ole suorittaneet vapausrangaistusta, heitelvät joskus aika typeriä kommentteja.
Ihmisiä joita kiinnostaa rikos ja rangaistus, voi kutsua sairaalloisen uteliaiksi elämän varjopuolia kohtaan, sellaiset ihmiset näitä Alibi-lehtiä ostavat, ja tietty, onhan sen alan miesten lukemistoa. Seiska-lehden uteliaisuus on vielä ärsyttävämpää.
Toki siellä linnassa koomisia sattumuksia tapahtuu, ihan niin kuin tilannekomiikkaa kaikkialla vaan kyllä se arki on niin perseestä että sen glorioiminen millään hauskuuksilla on typerää.
Kun arvomaailma käänetään niin että mitä pahempi olet sen enemmän arvostusta ja valtaa niin siitä on nauru kaukana. Ja auta armias jos olet mennyt kuulusteluissa jotain muuta kuin en kommentoi sanomaan niin jo vain on kivaa kun muut dissaa. Ja sitä siellä se arki on, ihmiset etsivät etsimällä tekemistä ja se tekeminen on muiden ihmisten alistamista.
Joten nautippa vankilakirjoista.
Ah, meinasi unohtua:
VastaaPoistaMainoskiertueella:
Aktivoidu, oi runoilija/runonlukija-ystävä, Runotorstai alkaa minun pitämänä uudestaan=) 25.helmikuuta ensimmäinen aihe ja 4.maaliskuuta ensimäinen Runotorstai ;)