Silloin kuin Pekka ja Pätkä olivat neekereitä

En ole viime aikoina jaksanut kirjoittaa ajankohtaisista asioista, kun ne nykytahdilla tuntuvat jo parin viikon päästä auttamattoman vanhentuneilta. Nyt iski sellainen uutinen, joka innosti kirjoittamaan. Pekka ja Pätkä neekereinä-elokuva on kuulemma synnyttänyt raivoa sosiaalisessa mediassa.

Sinänsä tämä raivo on lähtökohtaisesti jo hämmästyttävää, kun elokuvaa on uusittu usein, samoin kuin muita sinänsä erittäin huonosti tehtyjä Pekka ja Pätkä-elokuvia, joiden elokuvallinen arvo on aikansa tallentamisessa.

Jokainen vähänkin historiaa ymmärtävä ihminen tajuaa, että 1950-luvun Suomi hädin tuskin edes oli nähnyt mustaa ihmistä. Siksi sellainen herätti hämmästystä. Mielestäni tuo elokuva, se vähän siitä muistan, lähinnä nauratti hölmöydellään ja lapsellisuudellaan kuin millään rasismilla.

Jos Pekka ja Pätkä herättävät rasismiraivoa, niin ihme ettei sitten ole herättänyt raivoa parhaillaan uusintana taas pyörivän Pulttiboisin hahmot. Saamelaiset ovat paskaisia juoppoja, venäläiset viinaa myyviä idiootteja, romanihahmoista puhumattakaan. Samalla tavalla kai huumorista Pulttiboisissa on kyse kuin Pekassa ja Pätkässä.

Sen sijaan Usassa, jossa mustia 50-luvulla oikeasti eli, ei ollut toivoakaan mustilla saadaan mistään elokuvasta muuta kuin palvelijan osaa. Tämä lienee sitä oikeaa rasismia. Tätä tuskin someraivoajista suurin osa edes jaksaa ymmärtää. Sama koski pitkään intiaanien kuvaamista länkkäreissä.

Nykyisin on tapana ylireagoida kaikesta. Siksi olen aika väsynyt jo lukemaan enää mitään kommentteja, aina en edes uutisia, vaikka ammattini puolesta minun on toki pakko seurata, mitä ympärillä tapahtuu. Itse en edes viitsi kirjoittaa enää Facebookiin yms. palveluihin mitään politiikasta tai tasa-arvoasioista. En yksinkertaisesti jaksa riidellä.