torstai 27. toukokuuta 2010

Ruhtinaat joutuvat helvettiin


John Simonin Koneen Ruhtinas on kirja, josta ei oikein tiedä, mitä ajatella. Se ei ole lähimainkaan paras lukemani elämäkerta, mutta sen aiheessa Kone Oy:n perintöprinssin ja maailmanvalloittajan Pekka Herlinin elämässä on imua. Vaikka kirja on britin kirjoittama, on se hyvin suomalainen kirja. Surullinen tarina, jolle ei oo vertoja.



Harva on tullut ajatelleeksi Koneen hisseillä huristellessaan, että tämänkin suomalaisen menestystarinan takana on ollut syvästi onneton ihminen. Suomessa tosin menestyksen varjopuolena suodaan mielellään olevan kaikki muut mahdollset ongelmat. Vasta silloin menestys on ansaittua.


Kirja on ollut vuoden myydyimpiä ja lainatuimpia kirjoja. Uskaltaisin arvata, ettei Herlinin bisnesvalloitusten takia, ei edes hänen purjehdusmenestyksensä. Ei, syynä on sotkuinen perhe-elämä. Herlinien perhedraamassa on kaikki suomalaisen perhehelvetin ainekset. Yhden sisaruksen suosiminen perinnönjaossa, sisarusten riitaantuminen ja kaiken keskellä isän alkoholiongelma. Ja juuri tämän takia itsekin kirjan luin, mitäpä tuota kieltämään.


Kirjassa hämmensi Herlinin lasten innokkuus haukkua isäänsä. Miestä kun syytettiin epävakaaksi julmuriksi, joka ei selvää päivää nähnyt. Alkoholin käyttö päivittäin työelämässä oli menneinä vuosina muutenkin arkipäivää, joten ei ihme, jos yksi sun toinenkin poliitikko tai teollisuusmies jäi pullon vangiksi.



Emme tietenkään voi sivustaseuraajina tietää millainen mies Herlin on todellisuudessa ollut. Hänen lapsensa tietävät totuuden, mutta silti olisi toivonut, että vähän enemmän olisi kauniita muistoja löytynyt miehestä,  joka sentään onnistui luomaan keskisuuresta kotimaisesta hissitehtaasta globaalin hissijätin. Luulisi, että edes siitä miehelle olisi jotain krediittiä annettu.



Esimerkiksi Nokiahan on seurannut Koneen menestystä, vaikka sitä nyt pidetäänkin ensimmäisenä suomalaisena yrityksenä, joka breikkasi maailmalla.


Herlinistä annettiin supermiehen kuva, mutta supermiehisyys ei riittänyt kotiin asti. Rohkenen kyllä epäillä, että harva Herlinin sukupolvesta oleva mies mikään pehmoisä on ollut muuallakaan. Ja taatusti Herlinin ikäluokan miehet käyttivät runsaasti alkoholia kotioloissakin. Vaativat paljon, kannustivat vähän. Tekivät töitä perheensä eteen, mutteivat koskaan osanneet sanoa sitä perheelleen.



Mutta kun kyseessä on imperiumin luoja, kaikesta tulee suurempaa. Myös elämästä.


Kehujakin on kirjalle annettava. Nykypäivän vaalirahasotkut ovat lasten leikkiä verrattuna 60- ja 70-lukujen Hyvä Veli -järjestelmään. Itse asiassa Herlin aloitti noilla sanoilla kirjeensä Kekkoselle ja samoja sanojahan käyttivät Kepua voidelleet liikemiehet aivan hiljattain. Perinnetietoisia miehiä. Idänkaupasta vedettiin voittoja varsin härskisti, jos sattui olemaan idänkauppaa hoitavien poliitikkojen suosiossa ja muutakin rahoitusta irtosi tarvittaessa.


Herlin tosin pääsi ns. piireihin vasta varttuneella iällä, kun kunto jo huononi. Suomessa kun ei mielellään oteta ristiriitaisia persoonia ja toisintekijöitä sisäpiiriin. Edes Herlinin aikaan, vaikka tämä sentään oli vanhan teollisuussuvun vesa. 


Mutta loppujen lopuksi kyseessä on yhden miehen tragedia. Kun valta tai menestys ei riitä tuomaan onnea. Ja kun menestyksestä tulee painolasti, jota edes omat lapset eivät halua ottaa vastaan. Sehän se on usein unelma, että onnistuisi siirtämään perintöään lapsilleen. Lopulta Pekka Herlinin poika Antti Herlin tuon perinnön ottikin vastaan. Ja lupasi tv-haastattelussa, että ei koskaan painosta omaa poikaansa jatkamaan perinnettä vastentahtoisesti, kuten Pekka Herlinin isä teki Pekka Herlinille.



PS. En tiedä, mitä on ajateltava yhteiskunnasta, joka nöyryyttää hädänalaisiaan jopa Hätäkeskuksessa. Julkisuuteen tulevat tarinat törkeistä hätäkeskuspäivystäjistä lienevät jäävuoren huippu. Itse olen kuullut ja tiedän tarinoita ivallisista ja törkeistä ambulanssimiehistä, hoitajista, lääkäreistä ja ylipäätään ammattiauttajista muita palveluammatteja edes mainitsematta. Kyllä ainakin ammattiauttajan täytyy muistaa aina olevansa auttamassa ihmisiä, vaikka ihmisetkin ovatkin tätä nykyä vaativia, kiittämättömiä ja hankalia. Kaikki eivät sentään ole pahoja.


Vallalla tuntuu ylipäätään olevan jokin sairas nöyryytysten ja ilkeilyn kierrättämisen kulttuuri, jossa voittajana selviää se, joka sivaltaa kovimmin. Ihan vain varmuudeksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe