Arvio uudesta runokokoelmastani

Muun muassa tällaista palautetta kielenhuoltaja laittoi minulle uudesta runokokoelmastani nimeltään Jäisen maan päiväkirja.

Vaikka tämä runokokoelma on osin yhteiskunnallisesti kantaaottava, sen symboliset merkitykset ovat niin henkilökohtaisia, etteivät ne helposti avaudu lukijalle. Teosta oli silti mukava lukea, nimittäin tyylin vuoksi. Ja kumpi on loppujen lopuksi kaunokirjallisuudessa tärkeämpää, sisältö vai tyyli? Kuulin jo lapsena erään viisaan naapurin sedän sanovan, että hyvä puhuja pitää hyvän puheen vaikka ruostuneista portinsaranoista.

Pidin tästä tyylistä, koska se on konstailematonta, diivailematonta ja – ah niin melankolista. Aistin välillä maukasta venäläistä paatostakin. Osuvista sanonnoista ja sanaleikeistä poimin tähän pari: ”On niin kuuma, että voisin kuoria ihoni pois.” ”Hän haluaisi kokea asioita, joita haluaisi kokea.”

Tässä välissä muutamia kieliopin käytännön muutoksia kokoelmaan, joita en pidä tarpeellisena blogiin laittaa. (Toim.huom.) Ja sitten taas asiaan.

Rohkenin puuttua tämäntapaisiin seikkoihin, koska tekijä ei kieliasun suhteen leijaile missään ulkoavaruudessa vaan viljelee yleensä sujuvaa perussuomea. Yritin saada siitä vielä hiukan johdonmukaisempaa. Erikseen ovat ne runoilijat, jotka suorastaan halveksivat kieliopin sääntöjä ja ”vapauttavat” niistä itsensä. (Kätevää sikäli, ettei niihin sitten tarvitse tutustuakaan.) Kielenhuoltajan työ on niissä tapauksissa hankalaa ellei kokonaan tarpeetontakin. Mutta tässä kokoelmassa kieliasun perusasiat olivat jo hyvällä tolalla.

Luulen, että kokoelman voi lähettää turvallisin mielin maailmalle. En usko, että ainakaan kieliasun puutteita päästäisiin repostelemaan.